Locked-in – matkustaja

(Katin pyörätuoli matkailun kertomuksia)

Pitkähäntävene

(Klikkaa tästä kuunnellaksesi blogi)

Vierailumme Phuketissa, Thaimaassa talvella 2001 oli lähes kokonaan vain aurinkoa, hiekkaa ja merta. Täysi vastakohta suomen harmaudelle, lumelle ja kylmälle. Emme tehneet mitään muuta kuin juoneet, syöneet ja nautittiin lämpimästä säästä. Ainoa asia, mitä näimme kahdessa viikossa, olivat hotelli ja ympäröivät alueet. No, lukuun ottamatta kahden tunnin matkaa keskustaan ​​ja iltaa Phuket Fantasiassa, mikä on kaupungin suurin show.

Phuketissa asuva ystävämme Harry (ystävän ystävä), kertoi meille eräästä upeasta saaresta. Se kuulosti kauniilta kuin paratiisi. Hän sanoi, että jos haluamme, voisimme mennä sinne. “Ei olisi mitään ongelmaa käydä siellä pyörätuolilla”, hän vakuutti meille. Tutkimatta yksityiskohtia, hyväksyimme kutsun.

Varhain seuraavana aamuna saavuimme satamaan, jossa vene odotti meitä. Ensin meidän piti kävellä pitkää vanhanajan epätasaista puulaituria päästäksemme alukselle. Vene näytti aika esteettömältä. Oli kuitenkin yksi ongelma. Laiva oli metriä alempana kuin laituri, joten vaadittiin erinäisiä toimenpiteitä , ennen kuin minut voitiin nostaa laivaan, kuten laiturin suojakaiteen sahaus.

Tarvittiin monta miestä nostamaan minut pyörätuolissani laiturista veneeseen. Se oli kyllä yksi melkoisen hullu temppu. Minulla on aina turvavyöni kiinni, kun olen pyörätuolissa, mikä tarkoittaa, että jos he olisivat pudottaneet pyörätuolin veteen, olisin uponnut kuin kivi pohjaan. Pelottava ajatus!

Muutaman tunnin laivamatkan jälkeen saavuimme saarelle. Vene oli kuitenkin liian iso, eikä päässyt rantaan. Minut piti siis jälleen nostaa miesvoimalla. Nyt veneestä perinteiseen thaimaalaiseen pitkähäntäveneeseen, mikä on periaatteessa kuin iso versio kanootista. Oli kauhistuttavaa istua niin korkealla pyörätuolissa, niin epävakaassa veneessä. Lisäksi ”kanootissa” oli neljäkymmentä muuta ihmistä, tehden tilanteesta entistäkin epävakaamman.

Päästyäni lopulta rannalle, Harryn piti kantaa minut sylissään aurinkotuoliin, koska pyörätuolia ei tietenkään pystynyt työntämään hiekkarannalla. Hänen kasvoista näki heti, kuinka väsynyt ja stressaantunut hän oli. Harry ei voinut rentoutua ja nauttia rannasta. Hän ajatteli jatkuvasti ja suunnitteli, kuinka oikein saa minut seuraavaan kohteeseen – ravintolaan, joka oli kaukana kallioisella rantatörmällä.

Pitkän suunnittelun jälkeen hän päätti vain kantaa minua olallaan kuin perunasäkkiä. Tein näyttävän sisääntulon ravintolaan perä edellä. Ravintolassa he kertoivat meille, että olin ensimmäinen henkilö, joka koskaan vieraili saarella pyörätuolilla. En voi sanoa, että olin yllättynyt kuullessani sen! Ravintolan jälkeen Harry kantoi minut samalla tavalla takaisin rantatuolille.

Hänen päivänsä ei ollut vielä ohitse, koska hänen pitäisi kantaa minut päivän päätteeksi takaisin pitkähäntäveneelle.

Olin ensimmäinen pitkähäntäveneellä. Pyörätuolini keskellä ”kanoottia” sivuttain ja äitini istui edessäni tasapainottamassa venettä. Sitten tapahtui kauhistuttava asia. Yksi matkustajista, pullea nainen, päätti, että hän ei kapua kyytiin rauhassa vuorollaan, vaan hyppää veneeseen. Hän sai veneen keinumaan niin voimakkaasti, että se heilui sivulta toiselle ja melkein sai minut lentämään kuin tikkanuoli yli laidan.

Jumalalle kiitos, että äiti istui edessäni ja reagoi nopeasti, ottaen minusta kopin ja työntäen minut takaisin pyörätuoliini.

Nosto isoon veneeseen ja molemmat, Harry ja minä, huokaisimme helpotuksesta. Luulin, että se oli viimeinen kerta, kun koskaan näkisin pitkähäntäveneestä. Vuorovesi oli matalalla, kun saavuimme satamaan, joten aluksella ei ollut mahdollisuutta päästä lähellekään laituria. Oli vain yksi vaihtoehto. Kyllä ​​vielä kerran pitkähäntäveneellä.

Viimeinkin saavuimme rantaan. Viimeinen puserrus Harrylle. Hänen oli vielä vedettävä minut pyörätuolissa veneestä pehmeän hiekan läpi ja portaita ylös laiturille. Seurasi hiljainen puolen tunnin ajomatka takaisin hotelliin. Kaikki olivat väsyneitä, etenkin Harry.

Kati

(Kati & Henning van der Hoeven)