Locked-in matkustaja
(Katin pyörätuolimatkailun kertomuksia)
Kalifornian ystävyys
(Klikkaa tästä kuunnellaksesi blogi)
Halvaannuttuani, jotkut ystävät vain jäivät pois elämästäni. Toiset taas ottivat minuun yhteyttä vuosien tauon jälkeen. Se nyt vain menee niin. Menettäessä jotain, saa jotakin tilalle. Se ei ole mikään lyö lyötyä- ilmiö, joka koskee vain ihmisiä, joille on tapahtunut tragedia. Se on osa ihan meidän jokaisen elämää, ja niin tapahtuu meille kaikille.
Jamie, vanha ystäväni Los Angelesista, tuli tapaamaan minua Suomeen aivohalvaukseni jälkeen. Toisin kuin useimmat ihmiset, hän kohteli minua samalla tavalla kuin ennenkin. Jamien kaltaiset ihmiset auttoivat minua säilyttämään omanarvontuntoni. Perheenjäsenet ja ystävät, jotka pitivät minua samana vanhana Katina, tekivät valtavan eron elämässäni.
Jamie kutsui minut useita kertoja tulemaan käymään, mutta pelkäsin palata takaisin, koska aivohalvauksen jälkeen, minusta oli tullut erittäin tunteellinen. Pelkäsin, että käynti vanhoissa tutuissa paikoissa tuo takaisin muistoja siitä, millaista elämä oli ennen.
Vuonna 2005, kymmenen vuotta aivohalvauksen jälkeen, päätin lähteä lopultakin käymään Losissa. Tunsin olevani valmis, ja se, että Jamie ei asunut samassa paikassa, sai minut ajattelemaan, että pystyisin nyt käymään siellä.
Jamie asui muutaman tunnin ajomatkan päässä Los Angelesista. Hänellä oli uusia ystäviä. Ihmisiä, joita en ollut koskaan tavannut aiemmin. He olivat moottoripyöräjengiläisiä, ja minun on myönnettävä, että he pelottivat minua aluksi. Meteliä pitävät Harlikat, mustat nahkatakit, kypärät ja aurinkolasit saivat sydämeni hyppäämään lyönnin. Kypärien ja aurinkolasien lähtiessä, näin hymyt heidän kasvoillaan ja loisteen heidän silmissään, jolloin kaikki pelko katosi. Heitä oli iso joukko, ja oli uskomatonta nähdä, kuinka läheisiä he olivat – kuin perhe. Myöhemmin sinä päivänä grillijuhlissa tunsin saavani aitoja hyviä ystäviä loppuelämäkseni asti. Olin iloinen ja helpottunut nähdessäni upeita ihmisiä Jamien elämässä.
Jamie suunnitteli viikonloppumatkan Santa Monicaan, missä asuimme aiemmin. Asuimme samalla kadulla, vain kahden korttelin päässä toisista.
Tuntui hyvältä ajella jälleen LA: n kaduilla, mutta tunteet saivat vallan, kun käännyimme tutulle Yalen kadulle. Sydämeni nousi kurkkuun ja kyyneleet purskahtivat silmästäni. En edes tiennyt, miksi oikeastaan edes itkin. Elämäni siellä ei ollut todellakaan mitään ruusuilla tanssimista. Se oli lähinnä kovaa työtä, verta, hikeä ja kyyneleitä. Olin juuri tekemässä läpimurtoa, kun sain aivohalvauksen. En ole koskaan saanut todella maistaa elämää parrasvaloissa.
Myöhemmin sinä päivänä menimme Venice Beachille rannalle kävelemään ja katsomaan ihmisiä kuten ennen. Oli helppo maleksia pyörätietä pyörätuolissa. Tuntui samalta kuin aiemmin käydessäni siellä pyörällä Jamien kanssa. Tunsin olevani kotona.
Istuimme paluumatkalla Santa Monican laiturilla hetken juomassa lempijuomaani. Katsoin Jamietä ja hymyilin, kun hän kutsui minua; “turoid” (turisti ja peräpukamat yhdistettynä eli turisti, joka on vaiva takamuksessa) aivan kuten ennenkin. Tuolloin tajusin mistä kyyneleet olivat johtuneet. Ne eivät olleet kyyneleitä menetetyistä kuuluisuuden hetkistä. Ne olivat kyyneliä menetetyistä hetkiä, jotka jaamme todellisten ystävien kanssa.
Kati
Get Kati’s autobiography; “Living Underwater”
(Kati & Henning van der Hoeven)
Love you Turoid. Our friendship is priceless.
You made me a better Man.
Really miss you and Henning.
Looking forward to our eyes meeting again.
Hi to all.
XOXOXO