Locked-in – matkustaja
(Katin pyörätuolimatkailun kertomuksia)
Turvavyö kiinni
(Klikkaa tästä kuunnellaksesi blogi)
Kyvyttömyyteni saada kehoni liikkumaan, koska aivorunkoni on pahoin vahingoittunut. Siitä johtuen aivoni lihaksille antamat viestit eivät mene läpi.
Lihakseni kuitenkin toimivat. Minulla on joskus spastisia kramppeja, jolloin yläkroppani sulkeutuu, kuin suojellaakseen rintakehääni ja jalat saavat virutusreaktion. Tämä tapahtuu sellaisella voimalla, että siinä ei auta kuin odottaa, että lihakset rentoutuvat yksin.
Spasmit voivat tapahtua milloin tahansa, tai joku tunne voi laukaista ne. Erityisesti pelko aiheuttaa kroppani reagoimaan tahattomasti ja muuttumaan kovaksi kuin halko. Tästä syystä minulla on aina oltava turvavyö pyörätuolissa kiinni, koska muuten voin satuttaa itseäni.
Nizzassa asuva ystäväni kutsui meidät luokseen. Ystäväni huvila oli pienen matkan päässä kaupungin keskustasta. Täydellinen paikka lomailla ja nauttia; ”Joie de vivre.” Kuka voi vastustaa sellaista houkuttelevaa kutsua? Vaikka sitten olisikin pyörätuolissa.
Kesällä 1999 äiti ja minä menimme kahdeksi viikoksi etelä-ranskaan. Olimme jo matkustaneet kahdesti Floridaan ja kerran Italiaan ennen sitä. Tiesimme siis rutiinit, ja äiti uskoi, että pystyisimme suoriutumaan matkasta kahdelleen ilman ylimääräistä apua (hän on yksi rohkea nainen).
Talo oli täsmälleen sellainen millaisena kuvitellaan ranskalaisen huvilan olevan. Se oli täynnä luonnetta niin sisä-, kuin ulkopuolella. Talon oven ulkopuolella oli vain muutama matala askel, mitkä äiti pystyi hallitsemaan ilman ongelmia.
Koko alue oli lumoava ja melko tasainen, joten pyörätuolilla oli helppo kulkea. Kävimme ulkona päivittäin kävelemässä tai ruokakaupassa, kun ystäväni oli töissä.
Eräänä päivänä kävellessämme kotiin ruokakaupasta, alkoi hieman ripsiä. Äidillä oli jalassaan nahkapohjaiset pikkukengät, jotka muuttuivat liukkaiksi sateesta. Hän ei kuitenkaan tiennyt sitä, ennen kuin hän alkoi vetää minua ylös rappuja.
Hän liukastui, kun hän yritti vetää minua ylös ja kaatui selälleen kanssani jääden pyörätuolini alle. Olin shokissa katsellessani siinä harmaata taivasta. Äidin muutaman sekunnin hiljaisuus ilman liikkeitä tuntui kestävän ikuisuuden. Minun halvaantunut kieleni ei voinut edes kysyä häneltä, oliko hän ok.
Äiti alkoi liikkumaan hetken kuluttua ja sai kamppailla, päästäkseen pois tuolin alta. Lopulta siinä onnistuessaan, hän otti kengät pois ja onnistui jotenkin saamaan tuolini takaisin pystyyn ilman apua.
Ystäväni tiesi, että olin aina ollut etelä -Euroopan ja Välimeren maiden pauloissa. Eräänä iltana hän vei meidät illalliselle viihtyisään pieneen Korsikalaiseen ravintolaan vanhassa satamakaupungissa. Erittäin viehättävä pieni kylä, jossa oli vanhoja rakennuksia ja mukulakivikatuja. Se oli täydellinen paikka nauttia Ranskan Rivierasta.
Ystäväni ei tiennyt korkean paikan pelkoani (totta puhuakseni korkean paikan kauhuani), jonka olen saanut aivohalvauksen jälkeen. Hän työnsi pyörätuoliani, ja hän työnsi pyörätuolin leikillään nopeasti ison kivilaiturin reunaan pysähtyen yhtäkkiä. Hän ei tiennyt, että pelkäsin ja että huuto ei ollut nautinnosta, vaan paniikista.
Palasimme autolle, ja äiti valmistautui nostamaan minut takaisin autoon. Hän hiljeni tajutessaan, että minulla ei ollut turvavyötä. Jäykistyin kauhusta, kun hän kertoi siitä minulle. Kaikki se satamassa leikkiminen olisi voinut päättyä todella ikävästi.
Menen vieläkin kananlihalle, kun ajattelen sitä iltaa. Uskon syvästi, että minulla oli enkeleitä mukana sillä matkalla.
Kati
Get Kati’s autobiography; “Living Underwater”
(Kati ja Henning van der Hoeven)
Hei Kati,
Kokemuksesi oli todella karmiva, mutta täytyy sanoa, että on sulla mahtava mutsi!
Murre-erosta johtuen en ymmärtänyt, mitä tarkoitit jalkojen virutusreaktiolla? Minulle viruttaminen on huuhtelemista, mutta siitä ei nyt lie kyse.
Jännittävää on lukea monista reissuistasi!