Locked–in – matkustaja (Katin pyörätuolimatkailun kertomuksia)

Paksu Nahka

(Klikkaa tästä kuunnellaksesi blogi)

Selviytyäkseen tässä maailmassa, on kasvatettava paksu nahka. Kaikkien pitäisi tietää se. Varsinkin, jos olet osa vähemmistöryhmää.

Ollakseen hyvä malli ihmiset pitäisi saada katsomaan sinua ja pitää silmänsä sinussa. Sinun täytyy olla parhaimmillasi, kun kaikki katsovat. Rakastin sitä, enkä häpeä myöntää sitä.

Asiat muuttuivat halvaantumiseni jälkeen. Kuusi kuukautta aivohalvauksen jälkeen, menin ensimmäisen kerran ulos aivohalvauksen jälkeen. Olin silloin kuntoutuksessa. Oli kaunis kesäpäivä, ja äitini vei minut puistoon.

Ensimmäinen reaktio oli onni. Rakastin auringon lämpöä kasvoillani. Se oli energisoivaa; minusta tuntui, kuin olisin ihan normaali tavallinen ihminen. Se tunne ei kestänyt kauan. Aloin huomata ympärillä olevat ihmiset tai oikeastaan heidän silmänsä ja sen, miten he katsoivat minua. En kestänyt sitä tuijotusta. Asia, jota rakastin, on nyt se, mitä vihasin eniten.

Ajan myötä ymmärsin, että minun täytyy vain käsitellä asia ja päästä sen yli. En tiedä tarkalleen, miten oikein tein sen. Peräänantamattomuus, huumori ja rohkeus olivat ainakin olennaisia ​​tekijöitä. Voisi sanoa, että se oli Sisun (suomalainen konsepti, mitä kuvaillaan stooalaisena päättäväisyytenä, sisukkuutena, rohkeutena, joustavuutena ja kestävyytenä) ansiota. Asian käsittely ei käynyt ihan hetkessä. Se vei lähes kolme vuotta.

Kokemus, joka auttoi minua saamaan itsetuntoni ja itseluottamukseni takaisin, oli Floridassa ensimmäisellä matkallani ulkomaille. Olin jo tottunut ihmisten holhoavaan käytökseen ja siihen, että äidille puhuttiin, kuin en olisi edes paikalla. Minulle kasvoi paksu nahka, koska minua kohdeltiin kuin lasta tai vihannesta.

Yhdysvalloissa oli erilaista. He puhuivat minulle niin, että pystyin vastaamaan räpäyttämällä silmilläni kyllä tai ei. Esimerkiksi ravintolassa tarjoilija luki ruokalistaa ja katsoi joka vaihtoehdon jälkeen, mitä räpytin vastaukseksi. He saivat minut jälleen tuntemaan oloni normaaliksi.

Tapasin mieheni Henningin ensimmäistä kertaa kasvotusten Amsterdamin lentokentällä. Menimme kävelylle, ja hän suorastaan häkeltyi siitä, kuinka paljon ihmiset tuijottivat minua. Häntä hämmästytti vielä enemmän minun välinpitämättömyyteni katseisiin. Lainatakseni häntä: ”ihan kuin olisin katsonut ihmisten lävitse”. Sattuessani huomaamaan jonkun ihmisen, hymyilen ja he hymyilivät takaisin.

Myöhemmin samana iltana menimme syömään hienoon viiden tähden ravintolaan. Hyvin pukeutunut ma’tre d oli aluksi hyvin kohtelias, mutta myöhemmin hän alkoi käyttäytymään melko alentavasti minua kohtaan. Ravintola ei ollut suuri ja aina, kun hän sattui ohittamaan minut ottaessani haukun, hän sanoi: ”hyvä tyttö, hyvä tyttö.”

Äiti ja minä olimme tottuneet ihmisten ihmeelliseen käyttäytymiseen, joten emme tehneet siitä suurta numeroa. Meistä se oli itseasiassa aika huvittavaa. Henning toisaalta oli järkyttynyt miehen käyttäytymisestä. Henning ei kuitenkaan sanonut mitään, koska oli niin yllättynyt meidän reaktiosta.

Kokemus oli hyvä Henningille. Hän sai nähdä, mitä elämä olisi, jos hänellä olisi vammainen kumppanin. He nauravat nyt samoin kuin ma dt.

Lause: ”Hyvä tyttö!”on jo sisäpiirin vitsi kotona.

Kati

Get Kati’s autobiography; “Living Underwater”

 (Kati & Henning van der Hoeven)