Locked-in matkaaja

(Katin pyörätuolimatkailun kertomuksia)

Suuri kielimuuri

(Klikkaa tästä audioblogiin)

Locked-in -oireyhtymää kutsutaan myös nimellä Elävä ruumis. Eipä ihme, koska pahimmissa tapauksissa potilaat eivät voi edes liikuttaa silmiään. Olin täysin halvaantunut aivohalvauksen jälkeen. Pystyin liikuttamaan ainoastaan silmäluomiani ja silmiäni. Ainoa tapa, jolla pystyin kommunikoimaan, oli räpyttämällä silmiäni. Kerran; “Kyllä” kahdesti; ”Ei”. Kirjaintaulu (ilma-aakkoset) oli siunaus, jonka avulla pystyin taas kommunikoimaan.

Nuoresta iästä lähtien tiesin, että halusin tulla malliksi ja matkustaa maailmaa. Oli aivan loogista, että jos todella tekisin niin, niin minun pitäisi osata myös puhua eri kielillä. Useimmilla lapsilla oli negatiivinen ennakkoluulo kieliä kohtaan, mutta ei minulla.

Suomessa on koulussa toinen pakollinen kieli ruotsi. Yläasteella on mahdollisuus laajentaa sanavarastoa eri kielillä. Otin englantia ilmeisestä syystä (sitä voi käyttää kaikkialla maailmassa), saksaa ja italiaa, maata ja kieltä, jota rakastin.

Näiden kielten opettelusta oli tosiaan hyötyä. Niistä oli hyötyä elämässäni, rakkauselämässä ja uran kanssa. Heti valmistumisen jälkeen lähdin Italiaan jatkamaan mallin uraa, ja myöhemmin muutin Los Angelesiin tekemään unelmistani totta. Jokaisen maan äidinkielen tunteminen helpotti huomattavasti asioita.

Äitini ei kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut vieraista kielistä. Hän osasi vain vähän englantia (ihan perussanoja.) Hänen oli opeteltava englantia perheen kriisin aikana. Aivohalvauksen jälkeen ystävät eri puolilta maailmaa alkoivat soitella kysyäkseen, kuinka oikein voin. Äidillä oli sanakirja puhelimen vieressä, jotta hän pystyisi selittämään kuntoni. Hän onnistui siinä jotenkin ja oppi samalla puhumaan englantia.

Nykyään hän puhuu englantia. Kuitenkin on silti vielä niitä väärinymmärryksen hetkiä, mitkä päättyvät nauruun. Kuten kerran hänen silmät levisivät, kun ystäväni kertnsä oi kauniista huivista( scarf), minkä  hän oli nähnyt rannalla ja äiti ymmärsi, että ystäväni oli nähnyt hain (shark) rannalla. Tai kerran, kun puhuimme rinnoista (breast), ja hän ymmärsi pappi (priest).

Isällä on myös ollut hetkensä. Hän haluaa aina opetella muutamia perussanoja paikallisella kielellä, joita käyttää paikallisten kanssa. Kerran ravintolassa, kun isä pyysi laskua, hän sanoi tarjoilijalle; ”Matur suksima”, mikä tarkoittaa; “Kiitos paljon” balilaisten kielellä; ”Mau pajar” (voinko maksaa) sijasta. Tarjoilija raukka oli aivan hämmentynyt, eikä tiennyt, mitä sanoa. Me muut purskahdimme  nauruun, kun he katsoivat toisiaan hämmentynein ilmein.

Kieli voi olla este, tai se voi olla silta ihmisten välillä. Se voi laajentaa näkökantaasi tai lukita sisäänsä. Eri kielien tunteminen oli kätevää, kun olin terve, nyt se on siunaus, kun olen vammainen.

Mieheni, Henning, on kaksikielinen, ja lisäksi hän puhuu myös englantia ja espanjaa hyvin (jopa vähän suomea.) Hän oppi tavaamaan ilma-aakkosilla nopeasti (vain kolme päivää). Suhteessamme ei siis ole minkäänlaista kielitmuuria.

Hänen kykynsä kommunikoida eri kielillä helpottaa myös matkustamista näinä päivinä. Se tekee siitä vähemmän stressaavaa.

Nykyään on taskussa kannettavia pieniä kääntäjiä. Tekniikka tulee aina apuun. On kuitenkin hyvä osata kieliä. Sitä voi olla fyysisesti itsensä sisään lukittu tai sitä voi valita, että lukitsee itsensä muista.

Kati

(Kati and Henning van der Hoeven)