Locked-in matkaaja

(Katin pyörätuolimatkailun kertomuksia)

Henkilökohtaiset Avustajat

(Klikkaa tästä kuunnellaksesi blogi)

On olemassa erityyppisiä halvauksia. Jonkun saadessa halvaus, sen vakavuuteen vaikuttavat monet tekijät, kuten kuinka laaja-alainen aivohalvaus on, kuinka nopeasti saa hoitoa ja niin edelleen. Potilaan aivohalvauksen tulos voi vaihdella kokonaan lukitusta täydelliseen parantumiseen.

Fysioterapia auttaa potilaan kuntoutumista ainakin jonkin verran. Jopa minun kaltaista potilasta, jolle tuli Locked-in oireyhtymä.

Terapiassa jotkut liikkeet palautuivat. Pystyn liikuttamaan niskaani. Minulla on hiukan liikettä leuassa. Voin kohottaa hieman hartioitani, ja pystyn viruttelemaan jalojani. Kuitenkin vain minun kaulassani tapahtunut edistys, mahdollistaa sen, että pystyn työskentelemään itsenäisesti tietokoneella. Kaikessa muussa tässä elämässä, tarvitsen apua.

Etsiessäni uutta avustajaa, saan aina pikkusieviä hakemuksia sanoen, miten he haluaisivat auttaa ihmisiä ja haluaisivat auttaa minua. On tietenkin ihan loogista ajatella, että vammainen tarvitsee apua. Ennakkokäsitys vammaisista on, että suurimman osan ajasta he vain istuvat siinä pyörätuolissaan. No, minulla on sinulle uutisia. Kuten ei kaikki terveet, niin ei myöskään kaikki vammaiset ihmiset ole samanlaisia.

Jotkut meistä ovat täynnä elämää, ja haluamme olla aktiivisia. Meitä voidaan rajoittaa tietyllä tavalla, mutta emme elä elämäämme rajoitetusti.

Aina haastatellessani ehdokkaita, etsin sitä erityistä kipinää välillämme, joka yhdistää meidät seikkailunhaluisella tasolla. Etsin henkilöä, joka on täynnä elämää. Joku, joka voi tulla kumppanini rikollisuudessa.

Minulla on monia avustajia, jotka ovat jääneet hyviksi ystäviksi lopetettuaan työt minulla. Jotkut ovat jopa osa perhettä. Niin tapahtuu, kun jaat elämäsi; “Hyvät, huonot ja matkat.”

Yksi näistä erityisistä naisista oli Michella. Hän oli minun avustajani pitkään, ja hän oli kuin sisar minulle. Hän oli rinnallani yhdessä elämäni pahimmista ajoista ja luultavasti en olisi selvinnyt siitä ilman häntä.

Me kerran lähdimme kahdestaan viikon matkalle Barcelonaan.

Varasimme huoneen kauniista huoneistosta läheltä Las Ramblas – kävelykatua. Olisimme ihan keskustassa, ja voisimme rentoutua ja nauttia kaupungista.

Saapuessamme olimme aivan innoissamme. Otimme huoneen avaimen ja menimme hissiin mennäksemme huoneeseemme, joka oli kolmannessa kerroksessa. Meillä molemmilla oli suuret hymyt kasvoillemme, kunnes hissin ovi aukesi. Hissi oli tarpeeksi suuri ainoastaan pyörätuolille! Menimme takaisin vastaanottoon pyytääksemme, että huoneistomme vaihdettaisiin, mutta ne olivat kaikki varattu. Meidän oli siis pakko ottaa huoneisto.

Michellan täytyi viedä matkatavarat yläkertaan, minun odottaessa alakerrassa. Sitten hänen täytyi tulla hakemaan minut. Hänen piti laittaa minut hissiin, painaa painiketta, ja kun ovi sulkeutui, hän juoksi yläkertaan kolmanteen kerrokseen minua vastaan. Hänen täytyi toistaa tämä “ylös ja alas” – rutiini koko loppuviikon ajan. Vaikka hän oli monta kertaa hengästynyt, hän ei valittanut kertaakaan, vaan vain nauroi.

On hetkiä, jolloin merkitsevät vain ne ihmiset elämässämme.

Kati

Get Kati’s autobiography; “Living Underwater”

(Kati & Henning van der Hoeven)