Ei kaikki, mikä kiiltää ole kultaa. Tosiasia on, että sinun ei tarvitse olla kultaa. Kulta on vain symboli. Ja ihminen on niin paljon enemmän kuin vain symboli.

Ulkoiset voitot huomataan, mutta me kaikki tiedämme (tai ainakin meidän kaikkien pitäisi tietää), että suurimmat ja tärkeimmät taistelut käydään syvällä sisällämme.

On syksy 1994, Los Angeles, Kalifornia. Asuin parasta aikaa elämässäni, lapsuuteni unelmaa olla ammattimalli.  Herra yksin tietää mistä sain hullun idean yrittää tulla malliksi, mutta siellä sitä silti oltiin toisella puolella maailmaa, Enkelten kaupungissa tapaillen kuuluisuuksia kuin he olisivat tavallisia ihmisiä. Työskentelin suurille kansainvälisille kampanjoille, olin musiikkivideoissa, tein muotinäytöksiä, you name it. Hullun hektistä aikaa, mutta silti niin ihanaa, että hetkeäkään en vaihtaisi pois.

Jouluksi 1994 iso suomalainen yritys buukkasi minut töihin. Minun ei tarvinnut edes koe- esiintyä siihen. He halusivat minut eikä ketään muuta. Ajoitus oli täydellinen, koska voisin käyttää tämän mahdollisuuden ja viettää joulun ja uudenvuoden suomessa perheeni ja ystävien kanssa.

Noin kahdeksalta illalla tammikuun 10. päivä olimme katsomassa televisiota äitini kanssa ja yhtäkkiä aloin tuntea oloni oudoksi aivan kuin olisin humalassa. Äiti vei minut välittömästi lähimpään terveyskeskukseen, sieltä ensiapuun. Tunnit kuluivat odottaessamme hoitoon pääsyä. Kuusi tuntia myöhemmin olin sitten täysin halvaantunut. Sain siis aivohalvauksen omalla sohvalla enkä mitenkään leikkien elämälläni kuten moni. Elämäni teki täyskäännöksen.

Halvaantuneeksi diagnosoitu, kenellä kaupan päälisenä vielä Locked in-syndrooma. Helsingissä olleen kuuden kuukauden kuntoutuksen jälkeen päädyin asumaan jälleen vanhempien luokse avuttomana kuin pieni vauva. Täysin riippuvaisena heistä. En ollut kuvitellut ihan sellaista tulevaisuutta. Masennus syveni. Vaikeat ajat olivat edessä, mutta silti en ottanut ainoatakaan masennuslääkettä. Ajattelin, että joutuisin kohtaamaan tilanteen ennemmin tai myöhemmin, joten parempi heti eikä viidestoista päivä.

Olen saavuttanut täydellisen hyväksynnän tilan tässä matkan varrella. En osaa sanoa tarkalleen milloin. Olen luultavasti vain kasvanut siihen. Ymmärsin, että nämä kortit minulle on jaettu, joten paras ottaa siitä kaikki irti.

Nyt kahdeksantoista vuotta myöhemmin menin naimisiin ihanan miehen kanssa (niin epätodelliselta kuin se saattaa kuulostaa!). On kaunis aurinkoinen talvipakkaspäivä täynnä kiillettä. Lumesta ja silmistämme!

Nimeni on Kati van der Hoeven (Lepistö). Fyysisesti olen lukittu, mutta minun sieluni kohoaa kuin taivaanlintu.