Jouluaattona 1996 meillä oli upea illallinen. Kaikki se herkullinen ruoka maistuu erityisen hyvältä perheen ja ystävien kesken. Joulu todella on vuoden parasta aikaa. Kaikki ovat onnellisia. Nauravat ja nauttivat toistensa seurasta. Olen niin onnellinen, että olen edelleen elossa. Huolimatta kaikesta, olen kiitollinen. En ehkä voi liikkua ja puhua kuten muu klaani, mutta voin siitä huolimatta olla onnellinen. Nauraa ja nauttia tästä hetkestä yhtä paljon tai jopa enemmän kuin he.

Kuitenkin, vaikka sillä hetkellä olin niin onnellinen ulkoisesti, melankolia varjosti riemukasta iltaa. Yksinäisyyden tunnetta kasvoi sisälläni.

Kaikilla oli kumppani. Oma rakas, kehen on istutettu unelma ja suunnitelma tulevaisuudesta. Olin sidottu pyörätuoliin. Ei vain illaksi, vaan loppuelämäkseni.
Kuka katsoisi naista, kuka ei voi tehdä mitään itse. Kuka haluaisi olla naimisissa naisen kanssa, kuka ei voi tehdä yhtään mitään miehensä hyväksi?

Pahinta masennuksessa oli se suunnaton yksinäisyyden tunne. Kuin pehmeä tappaja se tukahdutti minua joka päivä pikkuhiljaa.

Rankimpien aikojen läpi ystäviä kuitenkin aina kävi minua moikkaamassa. He tulivat käymään, ja jakoivat elämänsä kanssani. Se oli todella mukavaa; se sai minut tuntemaan, että olen elossa. Olin onnellinen heidän puolesta, mutta ei ne kyllä olleet kaikki vain hyviä tunteita, mitä tunsin sisälläni.

Heidän kertoessaan mies- ja naisystävistään katkeran suloiset tunteet virtasivat suonissani. Ajatus, että en koskaan tulisi kokemaan samaa, tuntui kuin neula olisi työnnetty silmiini. Kehoni reagoi myös fyysisesti samanaikaisiin onnen ja surun tunteisiin. Kyyneleet valuivat silmistäni. Yhdestä silmästä ilon kyyneleitä toisesta surun.

Pahimpia hetkiä olivat kun ystävättäreni kertoivat, että he ovat raskaana. Se oli hetki, jolloin yksinäisyys iski ruostuneen puukon teränsä sydämeeni. Olin erittäin onnellinen heidän puolesta, mutta samalla sydämeni tuntui kuin murenevan, koska en kokisi koskaan sitä ikuista rakkautta.
Minun psyyke oli yksi sekahedelmäsoppa. Ajatukseni ja tunteeni olivat kaikki sekaisin. Jo syvässä masennuksen tilassa yksinäisyyden kuiskaillessa korvaani, kuin se oli paras ystäväni, samalla kuitenkin hitaasti kuristaen.

Sanotaan, että: ”Se mikä ei tapa, vahvistaa”. Salamurhaaja tiimi masennus ja yksinäisyys eivät onnistuneet tappamaan minua. Ajan myötä todellakin vahvistuin. En tiedä, miten ja milloin tarkalleen onnistuin sanoa masennukselle hyvästit. Yksinäisyydestä en tosin päässyt täysin eroon. Onnistuin kuitenkin laittamaan sen istumaan nurkkaan ja katselemaan sivusta, kun sain elämäni kuntoon.

Elämän mennessä eteenpäin löysin sen suuren, ehdottoman rakkauden. Nyt minulla oli mahdollisuus jakaa ystävien kanssa minun kumppani ja meidän tulevaisuuden suunnitelmat. Enää ei ollut aihetta tuntea yhtään katkeransuloista tunnetta.

Kai se on luonnollista, että nainen, kuka ei voi liikkua eikä puhua, että jonkun asteinen yksinäisyys on aina hänen seurana. Joskus yksinäisyys yrittää tulla pois nurkastaan ja se tuijottaa minua silmiin. Tuijotan takaisin niin kauan kunnes se palaa nurkkaan, jossa pidän sitä.

Totuus on, että on hyvä, että yksinäisyys jäi elämääni. Se muistuttaa minua kuinka onnekas olen, että minullakin on joku erityinen elämässäni. Se saa minut arvostamaan rakkautta.

Kati