Mikään ei ollut enää samanlaista aivohalvauksen jälkeen. Kroppani tuntui täysin vieraalta. En ollut kotoisesti sen lämmössä ja turvassa; olin kylmässä ja steriilissä ympäristössä vieraiden keskellä.

Odotin aina innolla nähdä hoitajia osastolla. He tekivät aina kaikkensa minun eteen ja vielä vähän enemmän. Itse asiassa kaikki hoitajat ovat olleet ihania, miehet sekä naiset. Ollessani sairaalassa kuukausia, tarvitsee tuttuja ystävällisiä kasvoja. Ihmisiä, kehen voit luottaa. Sillä on hyvin suuri merkitys.

Seitsemän kuukauden aikana tottuu kaikkeen, ja ihmiset tottuivat uuteen minuun. En voisi arvostaa enempää kaikkea sitä, mitä hoitajat ovat tehneet hyväkseni. En ehkä muista kaikkia nimeltä, mutta en koskaan unohda, miten he auttoivat minua. Miten he viettävät edes vähän aikaa joka päivä ja ilta jutellen kanssani välittämättä kuinka täynnä ja kiireinen heidän osasto oli.

Hoitajat osastolla olivat epäilemättä mahtavia, mutta ei kaikki olleet yhtä mukavia, huomaavaisia, lempeitä ja älykkäitä. Minulla oli siellä muutamia kokemuksia, jotka olivat vähemmän miellyttäviä, kuten vaihdettaessa kanyyli, mikä oli kurkussani, että voisin hengittää. Tämä sairaanhoitaja sanoi vain hyvin viileästi “Tämä ei koske” alkaen vetämään kanyylia kurkusta samaan tapaan kuin rikkaruohoa pois maasta. Vilkaisemattakaan ilmettä kasvoillani nähdäkseen onko kaikki kunnossa. Hän alkoi sitten työntämään uutta tilalle, kuin työntäisi voimalla rautalankaa putkeen. Minäpä kerron teille jotain, se sattui helvetisti. Äiti seisoi vieressäni toimenpiteen aikana, ja hän sanoi, että sen kivun näki silmissäni. Sekä veren vastapäisellä seinällä!

Ajan myötä sain kokea useasti, että ihmiset ajattelevat hyvin usein, että jos ei pysty liikkumaan, niin sitten ei myöskään tuntemaan.

On myös olemassa toinenkin olettamus, minkä uhriksi joudun itseasiassa aika usein. Ihmiset ajattelevat, että koska en pysty puhumaan, en varmastikaan ymmärrä sanaakaan tai että olen tyhmä.
Sanottuaan asiansa hitaasti tauottaen he luovat sen tietyn katseen, että olenko muka ymmärtänyt.

Se on joskus niin ärsyttävää, mutta olen oppinut elämään sen kanssa ja useimmiten vain hymyilen kauniisti, enkä ole huomaavinani koko asiaa.

Koska en voi liikkua tai puhua, minun täytyy aina mennä kaikkialle avustajan, äidin tai aviomieheni kanssa. Noin yhdeksänkymmentä prosenttia tapaamistamme henkilöistä tuntevat olonsa hieman epämukavaksi, koska he eivät tiedä, miten oikein suhtautua minuun ja kenelle oikein suunnata sanansa.

Kyseinen kokemus ei ole niin paha, kuin miltä se kuulostaa. Siihen tottuu. Mukautuminen onkin yksi asia, minkä ihmiset todella hallitsevat. Ymmärtäessään ja hyväksyessään asian, voi jatkaa eteenpäin elämässä. Voit valita haluaako elää helppoa, rauhallista ja mukavaa elämää vai ottaako sen haasteena ja elää suuren seikkailu. Tai voit tehdä kuten minä ja yhdistät ne ja elät ihanan ja monipuolisen elämä.

Kati