KAIKKIEN JOULU
Kellojen pauhu kaikuu läpi yön korvia huumaavana soittona.
Ne soittavat kaikille ihmisille
Kaikille maailman ihmisille
Niin kaikille, juuri sinulle, sinulle joka olet aivan
Erilainen kuin muut.
Sinulla ovat erilaiset vaatteet, hiukset, ihonväri,
Mutta ne ovat vain ulkokuori.
Sinulla on omat ajatukset ja mielipiteet
Aivan erilaiset kuin muilla.
Mikset siis kuuntelisi kellojen soittoa,
Kun ne soittavat Sinulle.
Sinulle joka olet erilainen ja yksilö tässä maailmassa.
Kirjoitti Kati 20.12.1986
Vuonna 1986 olin 12-vuotias, kun kirjoitin runon. Nuori tyttönen, kellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka monimutkainen maailma oli.
Lukiessani runoa ajattelen, että siinäpä vasta fiksu tyttö. Välillä elämä tekee niin yllättäviä mutkia johtaen paikkoihin, joita et koskaan edes osannut arvata. Elämä venyttää äärirajojasi joskus vieden aivan sinne rajalle. Kummallinen tosiasia; ne samat mutkat, mitkä vievät sinne äärirajalle, tuovat myös takaisin sinne, kuka olit ennen.
Useimmat ihmiset antavat periksi pelolle, eivätkä uskalla kohdata sitä, mikä pelottaa heitä eniten. Haluan antaa neuvon niille, ketkä eivät uskalla sitä tehdä. ” Peilistä näet pelkosi. On oma valintasi näetkö siitä heikkoutesi vai vahvuutesi”. Onnellisuutta ei saavuteta ennen peiliin katsomista.
Olen usein ihmetellyt itsekseni, miksi niin monet ihmiset tuhlaavat elämänsä syöttäen pelon ja vihan hirviöitä. Eivätkö he ymmärrä, että loppujen lopuksi ne hirviöt repivät heidät sekä kaikki, ketä he rakastavat riekaleiksi.
Ystäväni kysyi minulta, mitä ajattelin syrjinnästä. Voin vain sanoa, että se on huono asia. Mitä minä tiedän syrjinnästä? Olen nuori valkoinen nainen. Ennen aivohalvausta aloitteleva malli, joten tiesin kyllä, miltä tuntui tulla hyljätyksi, mutta se ei koskaan perustunut ihon väriin, kulttuurin tai uskontoon. Ovea ei koskaan lyöty kiinni nenän edessä niiden takia. Olen aina saanut reilun mahdollisuuden. Rasismi oli vain jotain, mistä luin lehdistä.
Aivohalvauksen jälkeen olin tietenkin edelleen nuori valkoinen nainen – en vain pystynyt liikkumaan. Elämä ei ollut niin helppoa enää kuin ennen. Asun maassa, missä on erittäin hyvä sosiaalinen järjestelmä, missä kaikkia kohdellaan tasapuolisesti. Äitini sai tapella paljon, että sai minulle kuuluvat oikeudet, koska olin ensimmäinen tälläinen tapaus tässä kaupungissa, joten he olivat yhtä pihalla kuin me siitä, mitä oikein pitäisi tehdä. Ovia ei kuitenkaan lyöty koskaan kiinni äidin nenän edessä.
Minulla ei ole harmainta aavistusta siitä, miltä rasismi ja syrjintä tuntuu, ei sitten tippaakaan.
Pidän uusista asioista ja ideoista; rakastan uusia ja erilaisia asioita. Ne saavat minut innostumaan. Eri tyylejä, värejä, makuja. Ne rikastuttavat mieleni ja sieluni siis koko elämäni. Aivan uusia haasteita, mahdollisuus saavuttaa paikkoja ja asioita, mitä en koskaan ennen kuvitellut saavuttavani. Oli se sitten fyysistä tai hengellistä.
Ymmärrän pelon. En kuitenkaan voi ymmärtää vihaa.
Kuvittele, että sinua nimiteltäisiin, päällesi syljettäisiin ja kritisoitaisiin. Ovet sulkeutuvat, koska näytät erilaiselta. Se, että olet sattunut syntymään jossain tietyssä maassa tai satut olemaan ”oikean” värinen, ei anna oikeutta kohdella muita kuin he eivät olisi ihmisiä.
Meidän pitäisi olla myötätuntoisempia itseämme kohtaan. Omatessamme enemmän itsekunnioitusta, meidän ei tarvitse ruokkia pelkoja. Ilman pelkoja ei ole mitään syytä vihata.
Luulisi, että neliraajahalvaantuneella naisella, kuka ei pysty edes puhumaan, ei olisi mitään käsitystä vihasta. No, saan ikäviä kommentteja ja vihapostia (sähköpostit ja kirjeet). Se surettaa minua. Ei se, mitä he kirjoittavat ja mitä he sanovat, mutta tosiasia, miten paljon vihaa he kantavat sisällään. Toivon, että kellään ei olisi niin paljon vihaa sydämessään.
Pidän itseäni etuoikeutettuna monista, monista syistä ja yksi syy on, että en kykene vihaamaan.
Kati
p.s. Tässä oli sitten tämän kauden viimeinen blogi. Syksyllä jatkuu, mutta en tiedä yhtään tarkempaa ajankohtaa. Nauttikaahan täysin siemauksin tästä meidän liian lyhyestä kesästä!
To have a sense of encouragement and compassion is a gift at any age. To have it at twelve is special indeed.
I am white, but have experienced prejudice. It is a sad experience, to feel outcast, excluded, for any reason. Unfortunately, this is the way of many in the world: to be hated by some, or to hate in order to elevate oneself, is a shame we humans often face, on one side of the barrier or the other.
The fear you mention as a mirror is a great insight. Thanks for sharing.