Kello 8.00 makuuhuoneen ovi avautuu, avustaja saapuu. Niin minun päivä alkaa. Avustajalle se on vain yksi työpäivä. Minulle se on elämää. Kaihtimet avautuvat ja aurinko osuu silmiini. Happy (Onnellinen), minun pieni valkoinen koira, jatkaa uniaan vieressäni kuin mitään ei tapahtuisi. Hän on niin tottunut jo minun aamurutiineihin.  Avustajien tulot ja menot eivät häiritse häntä lainkaan.

On aika alkaa valmistautumaan päivään. Kun et voit tehdä mitään itse, se ei todellakaan tapahdu hetkessä! Puhtaasta päättäväisyydestäni johtuen olen onnistunut pitämään vanhat tottumukseni, että aina pitää näyttää hyvältä, oli tilanne mikä tahansa. Voisi sanoa, että tämä on minun tapani taistella vastaan. Kieltäytyä antamasta periksi masennukselle ja synkkyydelle.

Se, että avustaja pukee minut, tuntuu nykyisin aivan normaalilta, mutta aluksi se oli yhtä painajaista. Kuvitelkaapa, että pukeutuminen tapahtuukin sängyssä. Kaikki, mitä voi tehdä, on räpyttää silmiä, kun vedetään vasemmalta oikealle, käännetään puolelta toiselle. Jalat ylös! Jalat alas! Mahalleen ja sitten takaisin. Vuoristorata omassa sängyssä, joka ikinen aamu. Aamiainen vuoteeseen ei todellakaan ole suositeltavaa.

Satuin katsomaan televisio-ohjelmaa vakavasti sairaasta miehestä. Tämä mies luki runon, minkä hän oli kirjoittanut juuri ennen kuin hän sairastui. Yksi jae, joka kiinnitti huomioni, oli, kun hän sanoi, että kun hän joutuu vuoteenomaksi eikä pysty liikkumaan eikä edes pukeutumaan itse, niin hänet voi tappaa. Tämä sai minun vereni kiehumaan – millainen tapa se oikein on mitata elämää. Et voi pukeutua ilman apua. Mitä sitten!

Joka päivä laitan itseni kauniiksi. Tarkasti harkitut vaatteet, asusteet ja vaatteisiin sopivat kengät. Puhumattakaan hiuksista ja meikeistä. Lopuksi vielä hajuvettä. Oikein luit- joka ikinen päivä.
Aiheutan avustajalle painajaisia ​​olemalla aina niin perfektionisti, erityisesti vaatteiden kanssa. Useimmat ihmiset ovat tyytyväisiä, jos vaatteet ovat vain sopivat, mutta ei minulle. Minulle se on vasta alku. ”Suorista ne rypyt! Housut alas! Kaulus ylös! Vedä hihat oikea paikka… ”

Monta kertaa haluan vain huutaa ja repiä hiuksiani, kun avustajat eivät ymmärrä, mitä pyydän heitä tekemään, ei väliä kuinka yksinkertaisesti selitän sen. Yritän pitää mielessä, että kyseessä on työsuhde, jolloin en saisi menettää malttiani. Aivohalvauksen jälkeen panostan noin 80 % enemmän pukeutumiseen. Hyvältä näyttäminen oli työtäni, joten vapaapäivinäni en välittänyt miltä näytin.

On niitä harvinaisia ​​päiviä, jolloin olen täysin luonnon tilassa. Mieheni, Henning rakastaa niitä päiviä. Huvittavaa, koska yleensä miehet valittavat, kuinka naiset eivät pidä riittävästi huolta itsestään ja miltä he näyttävät. Nyt varmaan ajattelet, että olen aina täysin meikattu. Ei, meikin on vain tarkoitus parantaa, mitä sinulla jo on. Hieman puuteria, kajalia, ripsiväriä ja huulikiiltoa oikealla tavalla tepsii.  Meikkausaika on toinen painajaismainen hetki minulle ja avustajalle. Se todella kysyy hermojani, koska he eivät tietenkään osaa ehostaa kuten minä. Kuinka monta kertaa olen ajatellutkaan itsekseni: ”Jos edes kädet toimisivat!”.

Ystäväni, joka oli työskennellyt maassa, jossa oli sota, kertoi minulle, että kaikista levottomuuksista huolimatta, naiset silti aina pukeutuivat hyvin. Hän oli hämmästynyt tästä, mutta ymmärrän täysin. Jos ei pidä huolta itsestä ja antaa jopa naisellisen puolen painua unholaan, on sama kuin sotilas laskisi aseensa maahan. Se on kuin olisit antanut periksi elämästä täysin. Ei, tämä nainen ei aio luopua elämästä.

Sitten on minun suuren aamiaisen aika. Hieman puuroa (yleensä paljon kanelia). Tämän jälkeen päivä, minkä lähinnä vietän tietokoneeni ääressä. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Tietenkin minun päiväni vaihtelevat hyvin paljon riippuen siitä, millainen päivä on edessä. Jos ei fysioterapiaa, ei kotitöitä, ei tapaamisia tai roikkumista ympäri kaupunkia, niin sitten tietokone.

Meillä on tapana syödä illallista noin viideltä alkuillasta. Kuudelta avustaja lähtee ja normaali yksityiselämä alkaa. Kun ei ole paljoa yksityistä aikaa puolison kanssa, sitä todella arvostaa niitä tunteja, jotka olemme yksin. Sitä ei halua tuhlata niitä tunteja kiistellen joistakin typeristä pikku jutuista. Oikeastaan ​​emme koskaan tappele. Saatamme keskustella asioista, mutta ei koskaan riidellä. Siinä yksi niistä asioista, mitä todella rakastan Henning’ssä. Hänen kanssa voi todella puhua. Monta kertaa puhumme tuntikausia emmekä edes avaa telkkaria.

Avustaja tulee kymmenen ja yhdentoista välillä iltavuoroon, mikä alkaa iltapalalla. Yleensä kuppi kahvia. Sitten on aika mennä suihkuun, mikä on lähinnä kuin suihku/happy hour tapahtuma täynnä juoruja ja naurua. Minun ei pitäisi sanoa juoruja, mutta tietojen vaihtoa.

Aivohalvauksen jälkeen tuntui pitkään hyvin oudolta, että joku muu pesi minut. Kuvittelepa tämä; (ajattelematta seksikästä lihaskimppua tai kuumaa ”kissaa” koskettelemassa itseään. Tämä on vakavaa) joku vieras pesemässä yksityisiä osiasi, koskettamassa sinua kaikkialle! Se on OUTO ja vähemmän miellyttävä tunne. Tai, että olet saunassa, etkä voi tehdä edes yksinkertaista tehtävää; heittää vettä kiukaalle. Avustajan on oltava mukana myös löylyssä ja kärsittävä.

Rakastan kuumaa samalla tavalla kuin rakastan suihkua ja miehiäni. KUUMINA!

Sitten on aika mennä nukkumaan. Ensin tosin katsomme hieman televisiota, halailemme ja puhumme. Rakastan meidän jutustelua sängyssä. Ne ovat parasta esileikkiä hyvälle yöunelle.

Kati