Kukaan ei tiedä, milloin se tarkalleen alkoi. Milloin ensimmäiset ihmiset alkoivat kommunikoida korkeammalla tasolla kuin muut eläimet. Me tiedämme, että he maalasivat luolien seiniin. Näistä kuvitetuista tapahtumista voimme ymmärtää, että he halusivat välittää tietojaan ja kokemuksiaan seuraavalle ja sitä seuraaville sukupolville. Jopa sille primitiiviselle ihmiselle, kellä ei ollut aavistustakaan siitä kuinka ihminen kehittyisi, ymmärsi jakamisen ja kommunikoinnin tärkeyden.
Tuhansia vuosia myöhemmin meillä on käytössämme tekniikka, minkä avulla voimme jakaa kaiken. Sen tekniikan avulla jaamme sitten ne typerimmät ja merkityksettömimmät asiat. Monet meistä epäonnistuvat täydellisesti jakamaan niitä tärkeitä asioita rakkaidemme kanssa ja niiden, ketkä tarvitsisivat kipeästi apua elämänsä kanssa.
Arvosteluksi tulemisen pelko, ylpeys, häpeä ja kuka tietää mitkä muut syyt, antavat hyvän syyn piilottaa ne omat tunteet ja ajatukset. Ihmiset, ketkä tekevät näin, eivät ymmärrä kuinka paljosta he jäävät paitsi.
Henkilö, kuka olin ennen halvausta, ei todellakaan ollut sellainen, kuka jakoi tunteensa tosta vaan. Olin suorapuheinen, enkä miettinyt kahta kertaa kertoisinko mielipiteeni asiasta kuin asiasta. Kysymyksen ollessa tunteista, juttu olikin ihan toinen.
Henkilö, kuka olen tänään, on jollain tavalla erilainen. Olen edelleen suorapuheinen, enkä ole edelleenkään ujo kertomaan mielipidettäni. En ole ehkä vesiputous, mikä kaataa tunteensa kaikkien päälle, mutta olen oppinut, että tunteideni kertominen niinä oikeina hetkinä, ei ole tärkeää vain minulle, vaan myös rakkailleni. Puhumattakaan henkilöistä, ketkä saattavat olla käymässä läpi aivan samanlaista asiaa.
Aivoinfarktin ja kuntoutuksen jälkeen, ainoa asia mitä, pystyin tekemään itsenäisesti, oli kirjoittaminen tietokoneella -kuten edelleen. Istuin päivittäin tuntikausia koneen edessä. Kirjoitin sähköposteja ja kirjeitä ystävilleni. Se teki elämästä hieman siedettävämpää. Muina aikoina tietokoneen edessä pidinkin sitten päiväkirjaa siitä, mitä minulle oli tapahtunut ja oli tapahtumassa.
En kiellä sitä, että olin silloin hyvin masentunut. Tunsin itseni arvottomaksi ja niin kuin elämäni olisi merkityksetön. En huomannut sitä sillä hetkellä, mutta pieni ihme alkoi muodostua joka sanan myötä, minkä kirjoitin. Muistojen ja ajatuksien muistiin kirjoittaminen oli silloin vain henkistä terapiaa.
Ajatuksieni jakaminen silloin oli vielä kauimpana mielestäni. Halusin vain saada mielen rauhan. Minun on tunnustettava, että minulla ei silloin ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä käsite “jakaminen” oikein tarkoitti. Sen tarkoituksen ja tärkeyden opin kyllä myöhemmin.
Sen jälkeen tarinani meni julkiseksi ja aloin saada palautetta vierailta ihmisiltä. Ihmiset kirjoittavat minulle eri puolilta maailmaa kertoen minulle elämäntarinansa. Toiset taas sanoivat, kuinka inspiroivia tarinani ovat heille ja mitä vaikutuksia niillä on ollut heidän elämäänsä. Sillä hetkellä ymmärsin kuinka tärkeää jakaminen oli.
Viimeisin ja vaikuttavin todiste jakamisen tärkeydestä tapahtui lähes päivälleen kaksikymmentä vuotta aivohalvauksen jälkeen. Se tapahtui perheenjäsenen syntymäpäivillä. Koko perhe oli tietenkin paikalla. Päivää aikaisemmin olin julkaissut blogin, missä kerroin sen kauhean päivän tapahtumia, kun sain tämän aivohalvauksen. Kaikki olivat lukeneet blogin siihen mennessä ja pian me kaikki jo muistelimme kyseisen päivän tapahtumia.
Emme koskaan ennen olleet muistelleet sitä päivää. Se oli kuin tabu. Jokainen kertoi osan tarinaa, mitä he muistivat ja mikä kosketti heitä eniten. Se oli uskomatonta. Huoneessa ei ollut minkäänlaista katkeruutta. Jokainen sielu tuntui vihdoin tehneen rauhan tapahtuneen kanssa. Jopa isäni liittyi keskusteluun ja kertoi osansa tarinaa. Hän oli ollut kaikkein katkerin meistä ja oli pystynyt puhumaan tapahtuneesta vain humaltuneena.
Hän jakoi vihan ja katkeruutensa vain tuntemattomien kanssa. Mutta ei sinä päivänä, hänen sydämensä oli parantunut.
Tarinasi jakaminen auttaa muita ymmärtämään omaansa. Kokemukseni ovat hyödyllisiä, jos vain jaan ne muiden kanssa. Niin ovat kaikkien muidenkin. Sen lisäksi ei ole olemassa muuta tunnetta, mikä tulisi edes lähelle jakamisen tunnetta.
Muista; onnellisuus ei tule asioiden ja tavaroiden omistamisesta, vaan niiden jakamisesta.
Kati
Tärkeää on muistaa elää tässä hetkessä. Huomisesta ei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan.