First Steps

12.05.2016

When starting of new projects I only have an idea that is created by my imagination. My positive attitude adds passion and excitement to the mixture. This becomes the birth of a project.

Nor failure, nor success runs through my mind when taking the first steps. The only thing I focus on is to do the best that I have with all that I have.

Winning and money are the furthest things on my mind. The main thing for me is to see it through while enjoying the experience. When you love what you are doing you enjoy the ride with pleasure, even though that it is not always smooth sailing.

That is life; you do not get to experience it to the fullest without sweat and tears.

Most of the times when people put my ideas down, I react with anger and disgust. People that tend to know everything are to me like a red cloth to a bull.  However, I should actually thank them for this, because they make the rebel in me come out. I get better ideas and a new burst of passion and that makes the project even better than it was before.

One of those questions, which is always asked when starting a new project is; is it worth it? Well of course it is. It does not have to produce money to be worth it. Anything that fulfills you, anything that comes from the heart is worth doing.

When confronted with disappointments I usually take a break and reassess my values. As I do so, a need to yell out to every single human being reemerges in me; HEY COME ON, IF YOU ARE ALIVE YOU ARE BLESSED, SO COME ON AND LIVE YOUR LIFE THE BEST WAY YOU CAN! (All in my head) I am refueled and I am ready again to go as far as I have to go to get things done.

Getting people to believe in you and your project is difficult enough if you are a healthy able-bodied young person. It is so much more difficult when they hear that you are paralyzed and are not able to talk.

It was hard to go out for a stroll after the stroke. People would always stare at me, as if I was a freak. It was too hard to take, and that was for me who used to be a model and was used to people looking at me all of the time.

As I was going to the post trauma depression, I realized that it is a normal human behavior thing and had nothing to do with me. The people looking are just like people having an opinion about you. I never cared what people thought about me, so why should I care if people would look at me.

With this revelation, I taught myself to ignore them and just to do my thing and be happy. Today the habit to look through is not nice. Still after twenty years I´m trying to unlearn it.

I know how it feels like to be different, to be considered a minority, odd or a freak.

I want to tell all that are discriminated upon because of being different whether is because their race or color, different taste in clothing or style, being handicapped or having some kind of syndrome like I do, that it is not about YOU!, it is about them.

People tend to feel uncomfortable and vulnerable when confronted with situations or people who are different. Just another normal human behavior. A behavior that should be adjusted but nevertheless it is for each human to decide for himself or herself if they do it or not.

Kati

Comments (2)

  1. Kiki Lappalainen 14.05.2016 09:30

    Hei!
    Silloin tällöin olen osunut näkemään kirjoituksiasi, kun joku on ne jakanut muualla somessa. Joka kerta ne herättävät sisimmässäni paljon ajatuksia ja tunteita, sellaisen hiukan hankalan kokoelman moneen suuntaan pyrkivää – siis ilmeisesti avartavaa – ajatus-tunne-kenttää. Toisten ihmisten vaikeat haasteet koskettavat aina. Osa ihmisen mielestä pyrkii säälin sekaiseen kauhisteluun ja pelkää tietysti, että kunhan minulle ei sattuisi mitään kovin vaikeaa. Vaikka onhan jokaisella aina omat haasteensa, useimmat vaan eivät juuri näy päälle päin. Emmekä voi tietää kenenkään sen hetkisiä voimavaroja selvitä haasteistaan.
    Silloin kun joku kirjoittaa avoimesti elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan, niin usein minussa herää tarve kommentointiin. Silti se on minusta hyvin haasteellista, sillä avoin ilmaisu ei ole missään nimessä helppoa. Osaako sanoa lähellekään sen mitä omassa sisimmässä on? Osaako välttää sanomasta jotain, joka ehkä osuukin toisen ihmisen kipupisteeseen arvaamatta? Tuoko viesti saajalle hyvää vai pahaa mieltä?
    Ihailen ihmisiä, joilla on rohkeautta avoimuuteen. Myös rohkeus kohdata elämän haasteet on valtavan upeaa. Vaikka aina ei olekaan mahdollista valita muuta kuin asenteensa. Tosin sekin on jo paljon. Ihmiset ovat myös rohkeita erilaisissa asioissa. Minä olen usein huomannut, että toiset eivät suurin surminkaan uskaltautuisi asioihin joita olen tehnyt. Ja taas itse en millään tahdo uskaltaa monia useimmille ihmisille ihan tavallisia asioita. Erilaisuutta on siis todella syytä arvostaa. Kun opimme vähitellen löytämään erilaisuuden kätköissä olevat voimavarat, niin mahdollisuudet ovat huikeat.
    Silti monia ihmisiä erilaisuus pelottaa. Minuakin moni sellainen erilaisuus, josta kuvittelen voivan olla fyysistä tai psyykkistä uhkaa. Kasvunpaikkoja on meillä ihmisillä yksilöinä ja varsinkin yhteiskuntina todella elämä täynnä. Jokainen valitsemamme ajatusmalli ja teko vaikuttaa. Mutta mukavuusalueella on NIIN mukava pysytellä…
    En tiedä sainko sanottua yhtään siitä, mitä minun oli tarkoitus. Ja ennenkaikkea, oliko tällä mitään (mielellään ilahduttavaa) merkitystä sinulle. Onpahan kuitenkin yksi pieni teko elämän meressä, hyvin avoimin ja lämpimin tarkoituksin.

  2. Sophie Wood 22.06.2017 07:00

    Kati I just love reading your posts! Words alone can’t describe how amazing you are. This blog is of the best blogs. I read your blog with my heart. Thank you so much.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Gallery:

View all

  •  

    0a5 image17 image6 image9