Kommunikaatiota ja toimintaa

03.12.2017

Monet yhteiskunnassamme ajattelevat, että vammaiset eivät voi tehdä mitään ilman apua. He ajattelevat, että vammaisen pitäisi vain istua nurkassa ja odottaa, että muilla on aikaa tehdä jotain heidän kanssaan ja sitten mennä takaisin nurkkaansa. Henkilönä, kuka ei voi liikkua, sitä enemmän haluan tehdä jotain parantaakseni muiden ja omani elämänlaatua, auttaa muita ja saada aikaan muutoksia parempaan.

Henkilönä, kuka ei pysty puhumaan, sitä tärkeämpää minun on kommunikoida. Sitä enemmän koen tarpeen puolustaa itseäni ja muita kaltaisiani ja saada muu maailma ymmärtämään kuinka suunnattoman tärkeää on, että meillä jokaisella on ääni ja mitä se oikeastnyt aan tarkoittaa, kun ei pysty puhumaan.

Suomen perustuslaki on mielestäni yksi maailman parhaimmista. Se ei ainoastaan ​​edistä sananvapautta, vaan se suojaa vähemmistöä syrjinnältä ja epäoikeudenmukaiselta kohtelulta. Valitettavasti sanotaan kuitenkin, että pyrimme usein unohtamaan tämän perustuslain aivan päivittäisessä yhteiskunnallisessa käyttäytymisessä.

Liian monilla ihmisillä yhteiskunnassamme on passiivis- aggressiivinen hallitseva asenne vähemmistöä kohtaan. Tämä suhtautumistapa korostuu, kun henkilö ei pysty puhumaan. Henkilöä, kuka ei pysty puhumaan, pidetään yhteiskunnan hyödyttömimpänä henkilönä, vaikka he saattavat olla niitä, keillä on eniten annettavaa.

Tästä syystä puolustan kaikkia niitä, keillä ei ole ääntä; se on heidän oikeutensa. Ei vain heille, että heillä olisi ääni, vaan että heillä olisi omanlaisensa ääni mihin samaistua.

Toisaalta se ei pitäisi loppua siihen, että on ääni. Oppiessamme kerran puhumaan, meidän pitäisi myös tehdä niin jatkossakin. Meidän ei pitäisi ottaa sitä mitä meillä on selviönä, vaan käyttää sitä kommunikointiin. Unohtamatta, että kommunikointi on kahden suuntainen tie; puhumista sekä kuuntelemista.

Olen taistellut tätä taistelua nyt muutaman vuoden ajan, ja riippumatta siitä kuinka pitkälle olen päässyt, en saa tilaisuutta puhua. Suurin syy tähän on se, että tapahtumien järjestäjät uskovat, että vammainen henkilö saa yleisön tuntemaan olonsa epämukavaksi ja hankalaksi. He mieluummin pommittavat yleisöä merkityksettömällä viihteellä, sen sijaan, että sytyttävät tärkeällä koulutuksella.

Vaikuttaa siltä, ​​että kertoimet ovat minua vastaan, mutta se ei minua haittaa tai hidasta. Saan todistaa päivittäin, että SISU on hyvin elossa, jatkaessani taistelua toisten oikeuksien puolesta.

Kehotan kaikkia niitä, joilla ei ole ääntä, vaatimaan oikeuttaan puhua ja myös sanoa, mitä ajattelee!

Kysymys ei ole vain kommunikaation puutteesta. Itse asiassa tämä on vain viisikymmentä prosenttia ongelmasta. Toinen viisikymmentä prosenttia johtuu siitä, että epäonnistumme täydellisesti, kun pitäisi ryhtyä toimeen ja tehdä jotakin.

Olen pudonnut jo laskuista kuinka monta kertaa olen ollut kokouksissa, seminaareissa ja symposiumeissa. Ihmisten näkeminen, ketkä jakavat ajatuksiaan ja keskustelevat ideoistaan avaavat silmäni uusille mahdollisuuksille tuoden toivoa. Tullessaan sellaisista kokoontumisista sitä ajattelee, että hei asiathan voivat todella parantua. Viikon kuluttua sitä saakin jo sitten taas pettyä taas kerran. Tuntuu siltä, että kun tapahtuma loppuu kaikki pakkaavat ideat laukkuunsa ja vievät ne kotiin mukavuusalueelle odottamaan täydellistä aikaa, eikä mitään tapahdu. Pettymys jälleen kerran.

En tiedä, mikä meitä oikein pidättelee tekemästä muutoksia parempaan. Pelkäämmekö epäonnistuvamme? Pelkäämmekö kritiikin herättämää epävarmuutta? Häpeää, jos emme ole täydellisiä? Noloutta erilaisuudesta?  Turvattomuutta? Ehkä se on pelkästään vakaumuksen puute tai mukavuusvyöhykkeen turvallisuus. (Kuka tietää ehkä haluamme vain puhua ongelmasta, eikä tehdä asialle mitään).

Oli syy mikä tahansa tosiasia kuitenkin on se, että kuinka paljon ja kuinka hyvin tahansa me kommunikoimme, ideat ovat arvottomia, ellemme tee jotain.

Kommunikointi ja ideoiden jakaminen on mukavaa, ja sitä se kirjaimellisesti vain on- MUKAVAA! Jos haluamme saavuttaa suuruuden ja saada aikaan muutoksia, meidän on myös toimittava. Näin voimme parantaa asioita. Näin voimme luoda jotain suurenmoista!

Kuten jokainen urheilija tietää, hyvä matsi ei synny pelkästään hyvällä valmistautumisella tai pelaamalla hyvin, vaan pelin jälkeinen toiminta vasta todella näyttää pelin todellisen luonteen. Meidän pitäisi oppia kaikessa siihen jälkipelin tärkeyteen.

Siis KOMMUNIKOIKAA JA TOIMIKAA! Ei vain kommunikointia ilman toimintaa, eikä toimintaa ilman ensin kommunikaatiota.

Olkaa uskaliaita ideoidenne kanssa, rohkeita ilmaistessa niitä ja pelottomia, kun on aika toimia.

Kati

Mini-Dokumentti

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Galleria:

Katso kaikki

  •  

    8 tiny 5 tiny 6 kvdh