Katin halvausblogi (10)

23.10.2017

Locked-In -oireyhtymä; aivohalvaukseni jälkipeli

Huvittava juttu: psykoterapeutti kuntoutuksessa sanoi, että en tarvitse mitään psykologin apua. Käsittelemme kuulema tilannetta oikein hyvin keskenämme. Isäni sarkasmista on näköjään hyötyä. Se luo mustaa huumoria, mikä puolestaan ​​auttaa selviämään vaikeista ajoista. Se kuitenkin harmitti, koska terapeuttini oli jo tullut hyväksi ystäväksi ja tulisin kaipaamaan mukavia juttutuokioitamme.

Isän kommentit ja huomautukset, mitkä eivät aina tuntuneet niin mukavilta, kääntyivätkin eduksi. Minulle olikin kehittynyt kova nahka ja hyvä itsetunto, mikä oli jotain, mitä tarvitsin, koska suurimman osan ajasta halusin, että voisin vain lopettaa kaiken.

Perhe ja ystävät halusivat vierailla luonani. Harkitsin tarkasti, ketä suostuisin tapaamaan. Onko kyseessä henkilö, kenet voisin tavata purskahtamatta itkemään. Nykyisin kun en oikein muuta tehnytkään kuin itkin.

En ollut ennen koskaan ollut kateellinen, mutta miten olinkaan kateellinen jokaisen vierailun jälkeen. Ystävät yrittivät saada minut paremmalle tuulelle kertomalla tapahtumia omasta elämästään. Olin tietenkin onnellinen heidän puolesta, mutta samanaikaisesti NIIN kateellinen. He kertoivat asioista, joita en tulisi koskaan saamaan.

Elämä, ura, harrastukset, rakkaus, kumppani, lapset, perhe – kaikki ne, mitä en koskaan tulisi kokemaan. Ainoat siunaukset, jotka oli varattu minulle, olivat pyörätuoli ja sääli, tai ainakin se tuntui tuolloin siltä.

Kaikki, mitä pystyn tekemään itse, on hengittää. En tarvinnut vain apua, tarvitsin jonkun, kuka tekee kaiken puolestani. Ei ollut enää syytä elää. Ei ole ihme, että yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisistä, ketkä sairastuvat Locked-in oireyhtymä än, kuolevat ensimmäisen vuoden aikana.

Puhuminen

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Galleria:

Katso kaikki

  •  

    tiny 20 image51 njpg-032s lhlvv