112. Älä koskaan luovuta

27.10.2016

Me olemme ihmisiä, me väsymme ja meidän kaikkien täytyisi aina muistaa levätä ajoittain. Jopa nainen, kuka ei tee mitään (ei liiku) väsyy myös. Joskus minua ei kerta kaikkiaan huvita nousta sängystä; tarvitsen päivän sängyssä laiskotellen vain katsellen televisiota. Silloin tällöin minä mieluummin olen liikkumatta sängyssä kuin liikkumatta pyörätuolissa.

Tyypillinen päiväni alkaa kahdeksalta aamulla, kun avustaja tulee töihin. Hän harjat hampaat, pesee, pukee minut ja nostaa minut lopuksi pyörätuolin. Tuolissa hän asettelee vaatteeni paikoilleen, harjaa hiukset ja laittaa valitsemani korut. Sitten keittiöön syömään jotakin. Kevyen aamiaisen jälkeen hän vie minut tietokoneeni ääreen, missä vietän suurimman osan päivistäni.

Tietokoneella voin olla täysin omillani. Se on ainoa asia, mitä voin tehdä ilman kenenkään apua. Siellä tapahtuu 100 % kirjoitustöistäni ja 90 % sosiaalisesta elämästäni. Oikeassa elämässä avustajat tekevät kaiken puolestani. Tietokoneella ja internetissä en ole halvaantunut, enkä Locked-in syndrooman omaava.

Kyyniselle ihmiselle saattaa herätä kysymys; ”Miten ihminen, kuka vain istuu päivät tuolissa voi olla väsynyt?” No istumisesta voi myös väsyä. Varsinkin, jos se on ainoa asia, mitä teet päivästä toiseen.

Kaikki ihmiset ovat erilaisia. Jotkut ihmiset voivat elää onnellisina seuraten samaa rutiinia päivästä toiseen. Ajattelusta voi myös väsyä, niin huvittavalle, kuin se ehkä kuulostaakin.

Kaikki ihmiset ovat erilaisia. Moni ihminen on onnellinen saadessaan elää rutiinin omaista tuttua ja turvallista elämää. On kuitenkin olemassa myös niitä ihmisiä, ketkä kokevat asian juuri päinvastoin. Toiset tarvitsevat säännöllisesti muutoksia tavoissaan, ja heillä täytyy olla uusia haasteita päivittäin. Minä olin sellainen henkilö. Yksi vaikeimmista asioista hyväksyä oli se, että en voisi enää elää sellaista elämää. Oli erittäin vaikeaa sopeutua todellisuuteen, että elämäni tulisi ikuisesti olemaan vain yhtä suurta rutiinia.

Eräs viisaus, minkä olen oppinut näinä liikkumattomina vuosinani, on fraasi; älä koskaan luovuta. Yksi maailman inspiroivimmista lauseista. Annat itsestäsi enemmän kuin sata prosenttia, kun edessäsi on maali, mihin tähtäät. Se on unelmasi ja olet valmis tekemään töitä se eteen. Jokainen solu elimistössäsi haluaa vain saavuttaa tavoitteen. Se tuntuu kohtaloltasi!

Mitä isompi tavoite, sitä vaikeampi tie. Matkan varrella tulee hidasteita ja esteitä. Tulee sydäntä särkeviä murheita. Tulee aika, jolloin haluaisit vain lyödä hanskat tiskiin. Tällaisina aikoina sinun täytyy sanoa itsellesi, huutaa itsellesi; ”ÄLÄ KOSKAAN LUOVUTA!”

”Älä koskaan luovuta, on erittäin hyvä lause huutaa ääneen itselle jatkaaksesi eteenpäin.”

Elämän tie on kuitenkin pitkä ja ”älä koskaan luovuta” lausetta ei voida soveltaa joka ikinen päivä joka tilanteeseen. Haluan muistuttaa, että olemme ihmisiä ja elämään mahtuu paljon enemmän kuin vain yhden unelman jahtaaminen.

Elämä on kuin sota, unelmat, toiveet, tavoitteet jne. – vain taisteluita. Voittaakseen sodassa jotkut taistelut pitää ymmärtää hävitä. Voittaaksemme elämässä ja tulla viisaaksi, meidän täytyy välillä hävitä. Kokeassamme vain toisen puolen kolikosta, emme saavuta täyttä elämää ja viisautta. Aivan kuten voittaessa – pitää oppia myös häviämään.

Meidän on aina oltava valmiita taistelemaan unelmiemme puolesta. Siitä huolimatta meidän on myös opittava luovuttamaan (eikös rakkaus ole juuri sitä). Meidän täytyy pitää kiinni niin tiukasti kuin pystymme. Toisaalta, meidän pitää myös ymmärtää, että on hetkiä, jolloin meidän pitäisi antaa periksi. Varsinkin silloin, kun kysymyksessä on elämä, minkä jaamme muiden kanssa. Meidän on harkittava ja harkittava vielä kerran uudelleen, että halumme eivät mitenkään loukkaa tai aiheuta esteitä ihmisille, kenen kanssa jaamme elämämme.

Olemme ihmisiä ja joskus meidän täytyy vain antaa mennä ja levätä, koska se on parasta meille itsellemme. Joskus meidän täytyy ”luovuttaa” ja hävitä taistelu, jotta voimme voittaa sodan.

Joka päiväisessä elämässä ” älä koskaan luovuta” ei onnistu joka hetki mutta, ”älä koskaan anna periksi” onnistuu.

Meidän pitäisi antaa uskon ottaa yliote ja vain levätä ja rentoutua. Meidän on opittava antamaan periksi ja ymmärtää milloin on aika antaa jonkun tavoitteen mennä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että me antaisimme periksi. Levättyämme tai ”hävittyämme” taistelun, emme suinkaan luovuta elämässä.

Hyväksymme ja sopeudumme tilanteeseen ja sitten taas annamme parhaamme seuraavalla taistelullamme. Ei ole väliä mitä tapahtui eilen ja kuinka sydäntä särkevää se oli. Pidämme silti aina päämme pystyssä ja jatkamme eteenpäin.

Anna elämäsi olla yhdistävä lenkki koko ihmiskunnan menneen ja paremman, valoisamman tulevaisuuden välillä. Kuolema taas hyvin eletyn elämän kruunajaiset.

Kommentit (4)

  1. Sari 29.10.2016 01:29

    Olet kyllä mahtava ajattelija. Ihailen kykyäsi jäsenellä asioita niin selkeästi. Kiitos kun jaoit tämän.Kaunista syksyä ja leppoisaa talvea.
    T. Sari

  2. Anne Hedborg 29.10.2016 10:16

    Kiitos Kati ? yhdyn Sarin sanoihin ☺

  3. Elina 03.11.2016 09:48

    Kiitos.

  4. riitta 21.12.2016 12:33

    Harvoin kirjoitan vastatakseni näihin kenttiin. Nyt teki mieli. Itsekin olen vaikeassa elämäntilanteessa ja tulin lukemaan blogiasi. Se oli kuin vastaus minulle. Aionkin pitää sinua esikuvana jatkossa. Jos sinäkin niin minäkin. Eteenpäin vaan sanoi mummu lumessa. Kiitos!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Galleria:

Katso kaikki

  •  

    image1 image49 kirjasto-3 IMG_2824