105. Merkit 2

07.04.2016

Äiti odotti jo ikkunassa, kun saavuin kotiin. Hän oli edelleen huolissaan terveydentilastani ja oli jo tilannut ajan lääkärille. Mitä hyötyä siitäkin muka on, ajattelin itsekseni huokaisten, mutta lupasin mennä. Otin sen kyllä ihan vakavasti, koska en ollut koskaan ennen pyörtynyt. Siitä huolimatta, en ajatellut mahdollisia seurauksia.

Varhain seuraavana aamuna olimme jo terveyskeskuksessa. Istuimme käytävässä odottamassa testien tuloksia. Lopulta lääkäri tuli. Hän sanoi, että laboratoriokokeet eivät näyttäneet mitään hälyttävää. Minut käskettiin menemään kotiin lepäämään. Lääkäri totesi, että se oli luultavasti vain flunssaa ja kehotti syömään enemmän.

Oireet sen kuin jatkuivat ja pahenivat. Päänsärky ja pahoinvointi voimistuivat. Välillä puhe oli epäselvää kuin olisin ollut humalassa, vaikka olin vesiselvä. Tuntui kuin joku olisi vetänyt minua oikealle, kun kävelin. Menin kuitenkin kotiin, kun käskettiin ja yritin jatkaa elämääni ikään kuin ei olisi mitään syytä huoleen. Kotihoito kuulemma riittäisi.

Pyörtymiskohtauksia ei tullut lainkaan pariin viikkoon ennen aivohalvausta. Olin erittäin yllättynyt ettei niitä tullut joulupyhinä. Ehkä veritulppa oli jo niin ylhäällä aivoissa, että pyörtyilyvaihe oli jo ohi.

Tuona jouluna en kuitenkaan tuntenut oloani normaaliksi; en vain jaksanut tehdä mitään. Jouluruokakaan ei maistunut ja se se vasta oli hälyttävää! Ajattelin, että se johtui säästä. Olin jo tottunut Kalifornian aina aurinkoiseen ja lämpimään säähän joka päivä ympäri vuoden ja yhtäkkiä tämä kylmä ja pimeä super masentava sää.

Talvet ovat yleensä erittäin kauniita ja valoisia lumen ansiosta, mutta sinä vuonna lunta ei ollut lainkaan. Nykyisinhän musta joulu on jo ihan normaali juttu. Silloin oli jatkuvasti niin synkkää ja masentavaa. Hyvin erikoinen musta joulua. Musta kaikin puolin.

Traaginen yö.

Sinä iltana olin kotona. Katselin sohvalla televisiota. Istuin siinä vähän aikaa, mutta tunsin oloni sairaaksi ja päätin mennä sänkyyn lepäämään. Kävelin kohti kapeita portaita, mitkä johtivat yläkerran huoneeseeni. Ohittaessani keittiön sanoin äidille meneväni hieman lepäämään. Jokin äänessäni kiinnitti äidin huomion ja muutama minuutti myöhemmin hän seurasi perässäni.

Äiti löysi minut sängyltä oudonnäköisenä ja pahoinvoivana. Puheeni oli epäselvää, ja tuskin pystyin kävelemään. Äidin yrittäessä nostaa minut jaloilleni, valahdin vain takaisin sänkyyn. Äiti pelästyi tästä niin paljon, että hän ajoi minut suoraan sairaalaan lääkärin sanoista huolimatta.

Sairaalassa laitettiin rutiinitoimet alulle. Minulta kyseltiin kaikki mahdollinen, ja kokeita ​​määrättiin. Lääkärin asenne oli kyyninen: tytöllä tuntuu olevan huumeongelma. ”Mitä huumeita hän oikein käytti siellä Yhdysvalloissa?” Äiti oli niin sokissa, että hän ei edes älynnyt suuttua, vaikka hän tiesi, että Kati ei todellakaan käyttänyt huumeita.

Aloin änkyttää ja olin edelleen pahoinvoiva. Oksennettuani, olo oli jälleen hetken hyvä. Silmäni räpsyivät tahtomattaan. Testitulokset osoittivat silmävärveeseen, mikä on oire vaarallisesta aivoperäisestä sairaudesta. Epäiltiin tasapainohermojen tulehdusta, aivoverenvuotoa sekä aivokalvontulehdusta.

Yksi kerrallaan kaikki mahdolliset taudit suljettiin pois epäilysten listalta, mutta oireet eivät osoittaneet mitään tautia. Lääkäri määräsi minut tietokonetomografiaan, mutta mitään epätavallista ei löytynyt. Ei turvotusta, ei verenvuotoa eikä hyytymiä.

Olimme avohoidon vastaanotossa aamu kolmeen, jolloin minut lopultakin siirrettiin neurologiselle osastolle. Äiti sai luvan nukkua varaston käyttämättömässä sängyssä. Uni ei vain tullut. Lääkärit sanoivat, että se oli vain virus. Voiko se olla totta?

Yövuorossa oleva lääkäri soitti päivystävälle neurologille, kuka oli kotona nukkumassa, varhain seuraavana aamuna. Sairaalassa ei ollut töissä päivystävää neurologia. EEG’n näyttämät lukemat osoittivat todennäköisimmin aivotulehdukseen; antibioottihoito aloitettiin.

Potilaspapereissa luki: “potilas tuijottaa, ei vastaa kysymyksiin, on unelias. Kädet ovat jäykät ja nykivät omituisesti. Joku oli kirjoittanut sanan “halvaus”, ja sen perään oli kirjoitettu kysymysmerkki. Halvauksen mahdollisuus oli niin epätodennäköinen niin nuorella.

Kati

Kommentit (2)

  1. Tuula Rotkirch 09.04.2016 16:48

    Järkyttävää luettavaa!

  2. Satu L 11.04.2016 17:38

    Nämä asiat saivat minut nieleskelemään itkua! Olin niin järkyttynyt. Minulta ei löydy tähän mitään sanottavaa. Olen lukenut tarinasi 3 kertaa ja tuska on sanoinkuvaamaton, kun koko siihenastinen elämä viedään pois, kuinka se tuntuukaan kuin kuolisi…. Ja ne viimeiset sanasi äidillesi….

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Galleria:

Katso kaikki

  •  

    tiny 27 image23 image14 10683433_10152973515017447_937870441516891235_o