Läpi tuskan

15.01.2015

Viime blogissa (# 55), aloitin lyhyen version äidin päiväkirjasta, mitä hän piti aivohalvausta seuraavina päivinä. Tämä on toinen osa.

Äidin päiväkirja osa 2

Joka aamu, ennen kuin avasimme oven Katin huoneeseen sairaalassa, katsoimme toisiamme ja itkimme vähän. Se oli kuin rituaali. Tunnit menivät hitaasti eteenpäin. Aina, kun olin yksin, anelin Jumalaa parantamaan Katin.

“Kati siirsi tänään oikeaa kättään ensimmäistä kertaa ihan tietoisesti. Uskomatonta. Uskon, että Kati paranee.”

“Haluan itkeä, kun Kati on huonolla tuulella. Katin ollessa allapäin en minäkään jaksa eteenpäin. Katin jalka oli jäykkä koko päivän. Tälläisinä päivinä on niin vaikea jättää Kati illalla yksin sairaalaan.”

Vaikka Katin edistyminen oli hidasta, asioita edelleen tapahtui: pieniä asioita, mitkä Katin tilanteessa olivat suuria asioita. Hänen edistyessä siihen pisteeseen, että hän pystyi istumaan pyörätuolissa, hän sai pyörätuolin. Katin pystyessä syömään, nenämahaletku poistettiin. Aluksi Kati pystyi nielemään ruuat vain soseena ja nesteet paksunnettiin. Vähitellen ruoka jätettiin karkeammaksi.

Sairaalan psykiatri kirjoitti Katin isälle ja minulle sairaslomaa. Meidän piti viettää kaikki aikamme sairaalassa. Hoitajat olivat aivan liian kiireisiä voidakseen kuulla ja auttaa Katia, kun hän tarvitsi jotain. Vuorotellen Katin isä ja minä hoidimme Katia; syötimme häntä, käänsimme häntä ja teimme jumppaharjoituksia hänen kanssaan.

Tiesimme alusta alkaen, että Katin psyykessä ei ollut mitään vikaa. Hän kuuli ja ymmärsi kaiken aivan kuten ennen. Vain kommunikointi oli vaikeaa, koska ainoastaan hänen silmänsä liikkuivat.

Aluksi Kati vastasi kyllä ja ei silmillään. Hänen räpsäyttäessä kerran vastaus oli myöntävä. Kahdesti tarkoitti ei.

Kati itki paljon, mutta myös nauroi paljon. Joskus nauru muuttui itkuksi ja päinvastoin. Lääkärin selitys oli, että Kati ei pystynyt kontrolloimaan itkua ja naurua, koska ne ovat fysiologisesti lähellä toisiaan. Katin tunteet vaihtelivat: itkun purkauksia ja naurua, joka ei tuntunut loppuvan.

Me (perhe ja läheiset ystävät) ymmärsimme Katia hyvin, mutta toiset eivät aina ymmärtäneet. Monet sairaanhoitajat ajattelivat, että Katilla oli myös jotain vikaa älyssä. Hoitajat puhuivat hitaasti ja kovaa kuin idiootille. Katilla oli niin paljon sanottavaa, että hän olisi voinut jopa potkaista jotain, mutta hän ei voinut tehdä kumpaakaan.

Kati itki fyysisestä kivusta jumpan aikana. Psykiatri tuotiin paikalle ja hän ehdotti mielialalääkkeitä. Hänen mielestään Kati oli selvästi masentunut. Kati kieltäytyi – masentunut tai ei hän ei halunnut kenenkään leikkivän psyykensa kanssa.

Vaikka lääkärit eivät luvanneet mitään, pidimme toivon ja uskon yllä. Vai oliko se vain kamalan totuuden kieltämistä? Mitä kuulimme lääkäreiltä ei vain mennyt jakeluun.

Muutama viikko aivohalvauksen jälkeen puhuimme Katin kanssa puoliksi leikillään punaisesta urheiluautosta. Lupasin ostaa hänelle sellaisen niin pian kuin hän paranisi. Fysioterapeutti katsoi meitä vähän hitaasti ja sanoi ettei ostettaisi sitä ihan vielä. Jostain kumman syystä hän ei pitänyt sitä tippaakaan hauskana. Sairaalan henkilökunta ehdotti, että alkaisimme suunnittelemaan kodin muutostöitä pyörätuolipotilaalle. Ajattelimme; “no just, kukahan täällä tulee tarvitsemaan pyörätuolia!”.

“Toin Katille sormuksen Ystävänpäivänä sekä kortteja ja kukkia, jotka oli lähetetty hänelle. Kati oli kyynelten partaalla. Itkin. Kati sai uutisia Käpylän kuntoutuskeskuksesta ja hän oli peloissaan. Sinä iltana hän kysyi, kuinka kauan hän joutuisi olemaan siellä. Kati itki ja niin myös Risto. Niin käy aina, kun hän näkee Kati itkevän.

Onneksi sairaala otti välittömästi yhteyttä Käpylän kuntoutuskeskukseen, missä Katin kohtalotoverit olivat saaneet apua ennen häntä. Päätös paikan myöntämisestä hänelle tehtiin poikkeuksellisen nopeasti. Ainoa ongelma oli, että Kati pelkäsi mennä uuteen paikkaan, missä olisi uusia sairaanhoitajia ja lääkäreitä. Toisaalta, Käpylällä oli erinomainen maine – suomen paras kuntoutuskeskus.

“Päivä on ollut täynnä itkuisia jäähyväisiä. Me lähdemme huomenna Käpylään. Kaikki Katin ystävät ja sairaalan henkilökunta tulivat sanomaan hyvästit. Kati nukkui myöhään tänä aamuna.

Toivottavasti hänelle ei ole noussut kuumetta. Pakkasin meidän laukut eilen. Olisipa asiat kuin ennen. Voisimme kaikki olla kotona yhdessä. ”

Katin taksimatka pääkaupunkiin meni tuijottaen taksin katon likaläikkiä. Vihdoinkin auto saapui kuntoutuskeskukseen. Kati työnnettiin läpi kapean oven pimeään aulaan. Hän ajatteli; “onko tämä se hieno paikka, minne minun pitäisi olla tulossa!?” Kaikki oli ”uutta” ja ahdasta, eikä kukaan tiennyt Katin tottumuksia. Katin hallitsematon itku kaikui käytävillä niin, että kaikki kuulivat sen. Ennen iltaa minäkin itkin.

Jatkuu…

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Galleria:

Katso kaikki

  •  

    0a8 image21 wp_20140424_012 sisu