Perjantai 13.

08.01.2015

Äidin päiväkirja osa 1

Kaksikymmentä vuotta halvaantuneena. Tammikuun 10. 1995 oli päivä, jolloin otin viimeiset askeleet. Enpä osannut aavistaa tuona iltana, kun kävelin sairaalaan, että ne olisivat viimeiset askeleet, mitkä ottaisin. Muistan kuinka hyvin väsynyt ja heikko olin ja sanoin äidilleni: “mä en vaan jaksa enää”. Ne olivat viimeiset sanat, mitä sanoin kaksikymmentä vuotta sitten.

Seuraavissa kolmessa blogissa kerron teille lyhyen version äitini päiväkirjasta, mitä hän onneksi piti noina synkkinä päivinä. Yritin muokata sitä parhaan kykyni mukaan ja tehdä siitä mahdollisimman kompaktin pituudeltaan. Päiväkirja oli täynnä asioita, mitä ei vaan voinut jättää pois tehden blogista hieman pitemmän. Toivottavasti ette pahastu.

Kati

Perjantai, tammikuu 13. 1995.

“Kaikki toivo on otettu pois yhdessä silmänräpäyksessä. Mitään ei ollut tehtävissä. Kaikki olivat järkyttyneitä. Miksi sen piti olla juuri Kati, miksi!? ”

Lääkärin kylmä tapa kertoa heille diagnoosi oli pahinta. Se ei jättänyt minkäänlaista sijaa toivolle, todellisuus oli julma. Seurasi itkua ja synkkiä ajatuksia, toivottomuutta, masennusta. Kaikki olivat kyynelissä.

Katin terveys heikkeni, hengityskin vaikeutui. Katille laitettiin kanyyli(rautaputki kurkkuun) nukutuksessa, minkä kautta voitiin imeä limaa nielusta, mikä taas helpotti hengitystä. Kati oli erittäin sairas, mutta hän silti ymmärsi puhetta aivan kuten ennenkin. Kaikki hoitajat eivät sitä ymmärtäneet. “Tämä ei satu” huusi yksi sairaanhoitaja vaihdettaessa kanyylia. Katin ilmeestä näki, että kyllä se sattui.

Kati oli viikon teholla. Hän ei muista kovin paljon siitä ajasta. Hän oli tajuissaan, mutta nukkui suurimman osan ajasta. Mieheni ja minä olimme kellon ympäri Katin vieressä. Poikani ja hänen tyttöystävänsä yrittivät saada meidät syömään ja nukkumaan, mutta emme olleet nälkäisiä, emme edes janoisia. Selvisimme vain jotenkin päivästä toiseen.

Irina, Kati paras ystävä tuli vierailulle. Hän seisoi kauan Katin huoneen oven edessä voimatta mennä sisälle. Lopulta hän keräsi kylliksi rohkeutta ja astui sisään. Kati makasi sängyssä jalat koukussa sängyn yläpuolelle asetetun putken päällä. Letkuja kulki sinne tänne hänen ympärillään, yksi meni suoraan hänen kurkkuunsa, toinen hänen nenäänsä. Irina näki valtavan kivun ystävänsä silmissä. Ahdistus kasvoillaan, täynnä itkua ja kipua, se oli mykkä huuto. Se oli katse, mitä kukaan ei voisi koskaan unohtaa.

Toisinaan Kati vain kieltäytyi tapaamasta ketään. Kaikki muistot entisestä elämästä aiheuttivat liian paljon tuskaa. Kaikki sattui, oli vain masennusta ja kipua. Kuitenkin joskus ystävien vierailut auttoivat, kun he puhuivat elämästä sairaalan ulkopuolella ja muistelivat asioita menneisyydestä kuljettaen Katin ajatukset kauas pois omasta kurjuudesta.

Jukka, Katin isoveli, otti vastuun perheen hyvinvoinnista. Hän purki surunsa tyttöystävälleen pois vanhempien silmiltä. Hänen piti olla vahva meidän kaikkien edestä ja sitä hän olikin.

Katin tuolloinen poikaystävä tuli Los Angelesista heti, kun hän kuuli mitä Katille oli tapahtunut. Vierailu oli shokki molemmille. Tony itki nähdessään Katin, eikä Kati voinut lohduttaa häntä.

Tony itki päivät ja yöt Katin sängyn vieressä, mikä vain syvensi Katin surua. Katin ja Tonyn unelmat olivat särkyneet. Kaikki oli muuttunut yhdessä yössä. Tonyn tapa käsitellä tuskaansa oli huumeet ja alkoholi. Yöt vain pyörien sängyssä käsittämättömän surun kanssa, mikä pysyi hänen luonaan yötä päivää. Tony oli sellaisessa tilassa, että yksi pakkasaamu hän lähti sairaalaan vain shortsit jalassaan ja alkoi tarpoa läpi lumen huomaamatta mitään outoa.

Tony kyllä välillä piristi Katia, mutta yleensä hän vain aiheutti enemmän huolta perheelle. Hänen lähtiessä perhe tunsi vain helpotusta, vaikka Kati itkikin silmät päästään. Ennen kuin hän lähti, Tony laittoi Katin ranteeseen rannekorun ja lupasi korvata sen kihlasormuksella, kun hän palaisi.

Tony piti yhteyttä Katiin useamman kuukauden. Hän soitti ja puhui Katille, kun puhelinta pidettiin hänen korvaansa vasten, Kati kuunteli ja itki. Lopulta se oli Kati, kuka teki päätöksen, että he eivät voi jatkaa tällä tavalla ja olisi parasta molemmille, että Tony menisi omia teitään eteenpäin. Tonysta ei koskaan kuulunut uudelleen. Vuosia myöhemmin Kati kuuli, että Tony oli mennyt naimisiin pian sen jälkeen, kun he erosivat.

Katin kohtalo oli järkytys hänen ystäville. Vierailijat Katin sängyn vieressä itkivät, mutta myös nauroivat. “Se oli aika vaikeaa olla iloinen ja rohkea näyttämättä omaa kipua. Halusin, että Kati unohtaa hänen tilansa edes hetkeksi ja ajattelee jotain muuta. Tajusin tehtäväni; saada Kati ajattelemaan muita asioita. Tuntui, kuin jokainen katseli Katia säälien, koska ei ollut mitään, mitä he voisivat tehdä asialle. Vahva tahto taistella Katin puolesta heräsi minussa” Irina sanoi.

Kati siirrettiin teholta neurologiselle osastolle. Huoneen seinät olivat täynnä kortteja, kuvia ja kirjeitä ystäviltä ja sukulaisilta. Katia ei oltu unohdettu hetkeksikään. Katin isä Risto salakuljetti jopa heidän kissan sairaalaan Katin nähtäväksi.

Vaikka mitään toivoa ei annettu, Kati silti aloitti kuntoutuksen. Liikuttamaan niveliä, että ne eivät jäykistyisi. Lääkkeitä oli myös määrätty estämään niveliä kiristymästä. Fysioterapeutti kävi

Katin luona päivittäin. Milloin Kati laitettiin seisomatelineeseen, milloin pyöriteltiin pallon päällä tai rentoutettiin patjalla. Sairaanhoitaja huomasi, että lihasaktiviteettia oli hiukan jäljellä. Lääkärit ajattelivat, että pieni hermo hänen aivoissa toimi ja ehkä kaikkea toivoa ei oltukaan menetetty.

Jatkuu…

 

 

Kommentit (7)

  1. Katja 09.01.2015 17:04

    Kun elämä heittelee…. toisinaan ajattelen, että tilanne on toivoton. En ole käynyt lähelläkään tuollaista olotilaa tai vaikeutta kuin Sinä tai perheesi. Ja kun nyt tiedän, miten elät elämääsi tänään, voin vain ajatella: ryhdistäydy Katja – ei tämä tässä ole! Mikään tilanne ei saa syöstä eläviä loputtomaan epätoivoon. Blogisi luettuani on paljon helpompi jatkaa yrittämistä! Kaikki on hyvin!

    Kiitokset koko perheellesi. Kiitos kun kerrot. Kiitos kun annat puhtia omalla esimerkilläsi. Kiitos, että olet olemassa. Kiitos blogista.

  2. Kate Allattt 09.01.2015 19:39

    Heart breaking, I love and so admire your spirit and writing style. I especially live your rule breaking and smuggling in your cat!

    Can’t wait to hug you special lady!
    X.

  3. Kirsi Paasonen 10.01.2015 17:49

    Tsekkasin vuosia vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Katin blogia lukiessa on aika aloittaa myös positiivisuuden päiväkirja. Tämä pieni kirjoitus päiväkirjastani on vain yksi päivä monista muista.

    Yksi päivä

    Olisipa vain tämä päivä…ei huomista. Huominen on pelottava.
    Voisinpa elää vain päivän kerrallaan. Ei huomista eikä eilistä. Olisi vain tämä hetki ja päivä.

    Eilistä en voi murehtia taikka ajatella, sillä silloin en olisi ehjä. Huomenna en tiedä mitä teen tai jätän tekemättä. Se on pelottavaa.

    Katson tunnelia ja se voi olla kirkas ja valoisa, tai täynnä tuskaa. Tunnelin läpi en halua nähdä. Se on pelottava ja onnea täynnä. Siksi on vain tämä hetki ja päivä.

    -Kikka-

  4. Jaana Rantanen 10.01.2015 22:19

    Tsemppä Kati teille….En tunne teitä,etkä snä minua….Oma elämäni on edelleen omissa käsissäni.Sillä tarkoitan sitä että voin tehdä mitä ikinä tahdonkin ilman rajoitteita.Se ei tosin tarkoita sitä että elämästäni olisi puuttunut jotain….Olenkin kauan harkinnut tehdä omasta elämästäni kirjan/blokin,vain sen takia että joku voisi ehkä sen luettuaan pelastua omassa elämässään…Kirja/bloki ei tosin olisi kaunista luettavaa mutta se että olen tänään se ihminen joka olen voisi auttaa niin monia ihmisiä/sieluja löytämään itsensä ja tiensä huomiseen <3 <3

  5. Ellen 11.01.2015 12:55

    What a brave person you were to let your boyfriend go. He didn’t deserve you anyway! I love everything you are doing!

  6. Outi 15.01.2015 21:42

    Tunteet nousevat pintaan kun tätä lukee.. Näen kaiken niin selvästi edessäni, äitisi silmin.

  7. Satu 27.01.2015 17:37

    Kati:
    Olen 3 kertaa lukenut kirjasi Silmänräpäys ja aina kerta toisensa jälkeen nieleskelen kyyneleitä, luettuasi, äitisi päiväkirjamerkinnät.

    Se on niin käsittämätöntä, että ihmiseltä viedään kaikki.

    Mutta olet taistelijaluonne, tiedän sen. Olet käynyt niin syvällä ja tuntenut kaiken syvästi. Mutta kuitenkin olet rakentanut elämäsi uudelleen. Onnesi on rakastavat vanhempasi, jos heitä ei olisi tuolloin ollut…… Onneksi Sinulla on. Läheiset ihmiset ovat elämän tärkeitä tukipilareita. Ja paras ystäväsi Irina.

    Toivotan Sinulle ja koko lähipiirillesi oikein hyvin onnistunutta vuotta 2015

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Galleria:

Katso kaikki

  •  

    23 tiny 9 tiny 15 wp_20140424_002