Ohitse seilaavat laivat… 1

21.11.2013

Et voi rakastaa ketään, ennen kuin todella rakastat ensin itseäsi.

Olin 14-vuotias, kun minulla oli ensimmäisen ”poikaystävä”. Millainen suhde sinulla voi olla tuossa iässä? Jo kahden viikon jälkeen ajattelin itsekseni, ettei minulla ei ole aikaa tällaiseen turhanpäiväisyyteen ja lopetin tuon suuren ”rakkaustarinan”. Palasin tärkeän harrastukseni tanssin pariin.

Ensimmäinen kunnon ihmissuhde minulla oli 17-vuotiaana. Hän oli noin viisi vuotta minua vanhempi. Hän oli ammatiltaan DJ, joka järjesti techno bileitä. Se oli täydellinen suhde. Olimme jatkuvasti menossa juhlasta toiseen ja sain tehdä kaiken yötä sitä, mitä rakastin. Tanssia tietenkin. Luulisi, että tanssi ja musiikki olivat tuon suhteen perusta, mutta ei ollut. Olin todella hämmästynyt, että miehen kanssa pystyi puhumaan niin syvällisesti tuntikausia. Puhuimme auringonlaskusta auringonnousuun kaikesta maan ja taivaan välillä. Ehkä suhde perustui enemmän ystävyyteen kuin rakkauteen. Kun minun oli aika muuttaa Los Angelesiin vuoden odotuksen jälkeen(luojan kiitos minulla oli tarpeeksi järkeä käydä ensin koulu loppuun, vaikka kuinka painostettiin)erosimme täysin sovussa.

Asuttuani noin kuukauden Los Angelesissa kämppikseni kutsui minut ulos syömään hänen ja hänen kollegansa T1 kanssa. T1 ja minä tulimme välittömästi hyvin juttuun. Voit vaan kuvitella, mitä seuraavaksi tapahtui, kun komea amerikkalainen mies kosiskeli kahdeksantoista vuotiasta tyttöstä, kellä ei ollut paljon kokemusta suhteista, saati sitten rakkaudesta! Tietenkin rakastuin. Alussa kaikki oli fantastista. Sovimme hyvin yhteen. Ensimmäisenä vuonna kaikki oli ihanaa ja kiehtovaa.

Jossain matkan varrella suhde kuitenkin muuttui pikkuhiljaa. Hän oli jotenkin erilainen ja asiat eivät menneet sujuvasti hienovaraisesti sanoen. Harkitsin koko suhteen päättämistä ja muuttamista Milanoon jatkaakseni uraani Italiassa.  Sitten tulikin tärkeä työmatka Suomeen. Tavallaan olin iloinen ja helpottunut jättäessäni Los Angelesin ja T1 joksikin aikaa.

Hänen kuullessa aivohalvauksestani hän ryntäsi Suomeen. Minun on tunnustettava, että vaikka hän ilahdutti minua paljon, hänen paikallaolo oli todella suloisen katkera kokemus. Joka kerta, kun hän käveli ovesta, koin muutaman sekunnin ilon, mutta se ilo välittömästi häviäisi kun, näin hänen silmissä säälin. Ei minua, vaan häntä itseään kohtaan. Olin iloinen, kun hän lähti takaisin Yhdysvaltoihin. Olin käymässä läpi sellaista koettelemusta, että minulla ei todellakaan enää riittänyt rahkeet vielä jonkun toisen tukemiseen.

Hän soitti minulle uskollisesti kerran viikossa noin vuoden ajan. Lopulta minä sanoin sen, mihin hän ei pystynyt. ”Miksi sinunkin pitäisi menettää elämäsi, jos minä halvaannuin ”.

Olin täysin halvaantunut, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Sidottu tuoliin. Minusta tuntui, että minulla ei ollut enää mitään tarjottavaa kenellekään. Kuulin erään tyypin jopa sanovan: ” kuinka toi likka voi pitää ketään miestä, jos hän ei pysty edes tyydyttämään….. “.

Yritin kovasti jäädyttää kaikki tunteeni. Unohtaa rakkauden ja romantiikan, mutta silti minun itsepäinen sydän pysyi vahvana ja vaan uskoi sokeasti. Se seisoi kuin majakka hiljaa myrskyssä. Hiljaisuudessa se loistaisi valoaan toivoen, että laiva purjehtisi ohitse tuoden unelmien prinssin.

Yksi aluksista, joka kulki ohi, oli L. Tapasin L. kun olin viisitoista vuotias. Olin koulumatkalla laivassa menossa Saksaan. Voisi sanoa, että se oli kirjaimellisesti rakkautta ensi silmäyksellä. Se oli outo suhde. Ihastuksesta rakkauteen, rakkaudesta ystävyyteen, ystävyydestä rakkauteen jne. jne. Ilmeisesti se tosiasia, ettemme koskaan asuneet yhtä aikaa samassa maassa, aiheutti sen, ettei suhteesta koskaan tullut mitään.

L. soitti minulle monta kertaa kuntoutukseen. Hän halusi tulla katsomaan minua, mutta kielsin joka kerran tulemasta. En halunnut, että hän näkisi minut siinä kunnossa. Mentyäni kotiin kuntoutuksen jälkeen, hän saapui luokseni. Tavatessamme hän kertoi minulle, kuinka hän oli rakastanut minua kaikki nämä vuodet. Tajusin, että se mitä meillä oli aina ollut, oli jotain todellista. Jotain kaunista, joka olisi voinut kasvaa joksikin valtavan suureksi. Kaikki ne hukkaan menneet vuodet, kaikki se hukkaan heitetty rakkaus. En voi valehdella, etten hieman katuisi.

Jatkuu…

Kati

Kommentit (2)

  1. Saija 22.11.2013 13:16

    Olen Kati sanaton sun rohkeuden edessä… ♡♡

  2. Eeva-Leena Jokiniemi 22.11.2013 20:05

    Suolaista vettä tulee silmiin kun tarinaasi lukee….sitä jatko kertomusta odotellessa <3 katselin noita sun videoita ja piti jo hakea nenäliinapaketti 🙂 siis niin ihanat häät sinulla ja ihana aviomies. Olet oikea Lumikuningatar <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Galleria:

Katso kaikki

  •  

    14 tiny 20 tiny 21 img_8545