luonnon parantava voima

23.01.2014

Kesällä 2007 olin viikon lomalla Barcelonassa kahdestaan avustajani kanssa. Matka ei alkanut kovin hyvin; minun pyörätuolini jäi Hollantiin, kun pysähdyimme sinne ja vaihdoimme konetta, joka veisi meidät Barcelonaan. Meillä oli vuokra-asunto kuuluisalla ”Las Ramblas” Boulevardilla. Meidän huoneisto oli kolmannessa kerroksessa, mutta sen ei pitänyt olla ongelma, koska heillä on hissi. Pienin hissi, mitä minä olen koskaan nähnyt. Hissi oli niin pieni, että tuskin mahduin sinne.

Avatessamme hissin oven ensimmäistä kertaa ajattelimme että, emme mitenkään mahdu sinne. Eipä meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää. Se oli kyllä varsinainen tapahtuma. Ensin jokainen liikkuva osa piti irroittaa tuolista istuessani siinä. Sitten minun avustajani piti painaa nappia, sulkea ovi ja juosta yläkertaan.  Se ei ollut ihan helpointa tälle avustajalle. Kerran olimme menossa ulos ja hän laittoi minut hissiin ja painoi nappia. Sen sijaan että olisin mennyt alas, aloin nousta ylös! Voi kiesus! Joku muu oli myös menossa ulos ja oli tilannut hissin ennen kuin me ehdimme painaa alas-nappia. Kuulin avustajani huutavan nimeäni alhaalla. Pari tasoa myöhemmin hissi pysähtyi. Iäkäs mies avasi oven hieman omissa ajatuksissaan ja oli juuri astumassa sisään, kun hän huomasi minut ja hyppäsi pari metriä ilmaan aivan shokissa. Onneksi avustaja saapui vain muutaman sekunnin päästä pelastamaan minut ja vanhuksen myös. En voinut muuta kuin nauraa, kun avustaja lähetti minut alas ja juoksi taas itse alas portaita. Tullessamme kotiin myöhemmin samana päivänä olimme viisaampia ja nyt hän survoutui hissiin minun kanssani! Se oli kuin amerikkalainen peli Twister, jossa täytyy laittaa toinen jalka sinne ja toinen tänne. Toisessa kädessä hän piteli pyörätuolin osia. Toisella kädellä hän taas otti tukea seinästä. Meillä oli koko viikko NIIN hauskaa pelkästään sen hissin kanssa!

Ymmärrettävistä syistä en ollut hirmu nauravainen ja leikkisä heti aivohalvauksen jälkeen. Veljeni Jukka oli se, joka hoiti sen puolen tuolloin. Sekä Jukka että minä rakastamme käytännön vitsejä ja meillä on samanlainen outo huumorintaju ja ymmärrämme toisiamme (kuten Stephanien kanssa). Voimme nauraa kyyneleet silmissä ja ihmiset ympärillä eivät ymmärrä, mikä oli niin hauskaa).

Jukka oli iso osa henkistä paranemista. Hän sai minut aina nauramaan, olipa tilanne mikä tahansa. Hän oli iso apu sairauden alkuaikana. Sairaalassa minulla oli moottoroitu sänky ja hän nosti minut monesti mahdollisimman korkealle, jotta hoitajat eivät päässeet luokseni, kun he tulivat tekemään minulle jotain (se sai minut nauramaan joka ikinen kerta). Ainakin meillä oli hauskaa. Monesti hän myös työnsi minua juosten pitkin sairaalan käytäviä. Kerran menimme niin lujaa, että pyörät irtosivat vauhdissa!

Kotona me nauroimme paljon. Huumori oli varmasti yksi tärkeimmistä epävirallisista hoidoista, jotka auttoivat minua käsittelemään kaiken tapahtuneen. Ollessani Käpylän Kuntoutus Keskuksessa, minulle sanottiin, että en tarvitse psykoterapiaa, koska minulla oli niin vahvoja mielenterveyden hoitajia kotona. Jatkuva nauru on varmasti suojellut meitä masennukselta.

Rauhoittavia tai lääkitystä masennukseen ei tarvittu.

Hyvin usein käytämme mustaa huumoria, joskus se voi olla niin mustaa, että muut eivät oikein ymmärrä sitä. Kykymme nauraa huonoille asioille on auttanut meitä selviämään toivottomalta tuntuneissa tilanteissa. Jotkut ihmiset ajattelevat, että äitini on pelottava ja hallitseva henkilö, mutta totuus on, että hän on juuri päinvastainen. He vain eivät ymmärrä, mitä hän on käynyt läpi ja huumorintaju on muuttunut sen myötä.

Oli tavallinen kuuma päivä Aruballa, kun avustajani Michella ja minä otimme auton allemme ja lähdimme kaupunkiin. Ensimmäinen pysäkki oli suosikki puotini turisti kadulla. Tietenkin se oli aasialainen kauppa täynnä kiiltoa ja kimalletta. Oli aina hyvin vaikea löytää parkkipaikkaa myymälän lähettyviltä ja koska avustajani Michella vain poimisi minun viimeisimmän pakkomielteen, päätimme parkkeerata myymälän eteen. Suljettuaan ikkunat ja lukittuaan auton ovet hän meni kauppaan. Olin syvällä ajatuksissani, kun joku koputti yhtäkkiä ikkunaan säikäyttäen minut kuoliaaksi! Minä en pidä tippaakaan, että minua säikytellään, koska silloin tahattomat reaktiot äänineen saa minusta vallan. Vihani katosi heti, kun katsoin pariin kauniita suklaanruskeita silmiä. Silmäni liukuivat alaspäin nähdäkseni täydellisesti kehittyneen kropan tummansinisessä virkapuvussa. P O L I I S I ! Hän viittilöi avaamaan ikkunaa. Ajatukseni poukkoilivat päässäni, mitä voisin tehdä. Pitäisikö huutaa? Pitääkö minun esittää yhtäkkiä saavani jonkinlaisen sairauskohtauksen? Sitten sain NIIN käsittämätön monimutkaisen idean. Loin häneen minun suloisimman ja viettelevimmän hymyni koskaan katsoen suoraan hänen silmiinsä. Hän viittilöi uudelleen. Nyt iskin myös silmää. Hän näytti erittäin hämmästyneeltä, miksi en suostunut avaamaan ikkunaa. En halua olla ylimielinen, mutta minun on myönnettävä, että jos minut nähdään ilman pyörätuoliani, ensimmäisenä ei tule mieleen halvaantunut. Katsoin hänen kasvoihinsa, jotka alkoivat muuttua, kun onneksi Michella tuli pelastamaan minut. Hän selitti hänelle tilanteen. Sitten suklaasilmä vain hymyili minulle ja palasi ajoneuvoonsa. Meidän naurulle ei meinannut tulla loppua! Tilanne oli ollut vähintäänkin hilpeä poliisin kanssa. Ja sanotaan, ettei vammaisilla ihmisillä voi olla hauskaa.

Oma huumorintajuni on auttanut minua pitämään vanhan identiteettini. Ihmiset usein kysyvät minulta, miten voin aina olla niin iloinen. Toki minullakin on päiviä, jolloin olen allapäin, mutta onneksi niitä päiviä tulee yhä harvemmin. Olen tottunut tähän elämään. Oikeastaan ​​minulle tämä on täysin normaali tapa elää. Ensimmäisen vuoden jälkeen päätin ottaa kaiken irti jäljellä olevasta elämästäni. Muuten olisin hukannut monta vuotta vain olemalla masentunut odottaen kuolemaa. Mitä hauskaa on itsesäälissä!? Nykyäänhän se kyllä tuntuu olevan jonkinlainen muoti-ilmiö.

Yksi elämän tärkein ainesosa on huumori. Tietysti jaan sen perheen ja ystävien kanssa. Se on yksi suurimmista komponenteista suhteessani Henningin kanssa. Me nauramme huomattavasti enemmän kuin keskimäärin parit yleensä. Se on elämäntapa meille. Olemme iloisia onnellisia ihmisiä, emmekä häpeä näyttää sitä. Me nauramme paljon myös avustajien kanssa. Nauramme kaikelle mitä tapahtuu ympärillämme. Esimerkiksi tavatessa tulee välillä ERITTÄIN huvittavia tavausvirheitä, mille saa nauraa vatsa kippurassa.

Etsiessäni uutta avustajaa en välitä yhtään hänen menneisyydestä, enkä hänen papereistaan tai aiemmista kokemuksista. Yksi tärkeimmistä asioista, joihin keskityn on se, että olemme samalla aaltopituudella ja että huumorintajumme on samankaltainen.

Oli kaunis kesäpäivä täällä Mikkelissä. Äiti ja minä istuimme puutarhassa. Äiti oli hänen energinen itsensä ja alkoi kyllästyä vain istumiseen ja auringon ottamiseen (hän ei olisi koskaan selvinnyt minun kengissäni sekoamatta). Yhtäkkiä hän sai älyttömän idean harjoitella rullaluistelua. No hän rakastaa vauhtia kuten minä. Siinä mielessä hän on hullumpi kuin minä. Hän päätti, että paras paikka harjoitella oli autotalli, koska siellä oli tasainen lattia. Ensin hän työnsi minut sisälle autotalliin. Hän laittoi pehmusteet polviin, ettei hänen jalat menisi käyttökelvottomiksi, vaikka hän kaatuisikin. Sitten hän nousi rullaluistimille ja alkoi luistella. Hän oli yllättävän hyvä. Ensin meno oli hieman epävarmaa. Sitten tuli nopeutta enemmän ja enemmän. Äiti sirklasi autotallissa kuin ammattilaiset. Yhtäkkiä hän kompuroi ja seinät lähestyi hyvin nopeasti. Hänen onnekseen hän oli sivuovea vastapäätä, mikä sattui olemaan auki. Se oli sekoitus syöksymistä, luistelua ja loikkimista kuin sammakko, kun hän katosi sivuovesta. Minä meinasin kuolla nauruun! Se näytti NIIN huvittavalle! Hetken kuluttua hän käveli sisään pääovista ruohon peitossa. En pystynyt lopettamaan nauramista ja sanoin: ”olisitpa halvaantunut, niin ne rakentaisivat toisen siiven taloon ja isä saisi juosta kieli vyön alla siivestä toiseen auttamassa meitä”.

Kyky nauraa itselleen; vapaan sielun paras määritelmä, jolla ei ole rajoja. Sielu, joka voi ylittää kaikki rajat ja valloittaa maailman.

Kati

Kommentit (11)

  1. Marjo 24.01.2014 12:50

    Kiitos taas ihanasta tekstistä. Kaikki tämä on niin totta!

  2. Marjatta Lepistö 24.01.2014 13:14

    Kiitos nauruista 🙂 muistatko miten kiva oli kattoo Jukan kanssa mm. elokuvia,kun jukka nauroi, niin pakostakin nauroit mukana. Se oli niin tarttuvaa! Samoin teidän oli aina tultava mun viereen istumaan ku pikkutalo preerialla alko, katoitte kuinka kauan menee kun mulla on tippa linssissä:)

  3. Maija 24.01.2014 13:21

    Hihihi, tuo poliisi-juttu oli NIIN hauska 🙂 Kiitos, iloista päivää Sinulle!

  4. tarja lautala 24.01.2014 15:29

    Pelastit päiväni, en voinut muuta kuin nauraa. Tarja

  5. Raila 24.01.2014 16:01

    Rohkeus nauraa itselleen ja rohkeus löytää huumoria sieltä, missä kaikki on mustaa. Se on valovoimaisen ihmisen kyky, taito ja tahto. Sellaisen valoisan ihmisen kuin sinä, Kati! Toivon sinulla ja läheisillesi kaikkea hyvää, uskon käyväni tässä blogissasi vielä useita kertoja. Kiittäen, Raila.

  6. Katja 24.01.2014 18:34

    Absolutely fabulous

  7. Anne 24.01.2014 19:57

    Ja tuo Marjatan rullaluistelu harjoittelu olisi pitänyt nähdä;)!

  8. eeva-leena jokiniemi 24.01.2014 22:38

    Hauska juttu maaiilmassa pärjää pitkälle hyvällä huumorilla ja sinä Kati omaat sen 😉

  9. Tea 25.01.2014 00:14

    Kiitos!

    Tuo on hieno asenne, tuota me mäsä potilaatkin käytämme, jotkut. Mustaa huumoriakin että jaksaa eteenpäin. Tänäpäinen on jo mennyt, eilistä ei kannata murehtia ja huomisesta ei tiedä <3

    Tsemppiä!!

  10. Tanja Väisänen 25.01.2014 10:02

    Sait hymyn huulille:)

  11. Saija 25.01.2014 11:23

    Kalle…joka sana niin totta ja nauru on tarttuvaa 🙂
    Näin omin silmin tuon Aruba-skoude-hetken. Olisitpa vielä nuolaissut huuliasi 😛

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Galleria:

Katso kaikki

  •  

    19022075_10203422944889580_1242962128_n 20190831_161643 49192792_10157050651191029_1596662360100044800_n image42